Kuolleiden kaupunki on elämän peilikuva

Hietaniemi vei Juhani Seppovaaran matkalle Helsingin historiaan
Neljän uskontokunnan hautausmaa on myös viheralue ja veistospuisto

Anu Uimonen

  Pienenä poikana Juhani Seppovaara asui keskellä Helsinkiä, Kalevankadulla. Kantakaupungin lapsilla oli ulottuvillaan yllättävän laaja viheralue: Hietaniemen hautausmaa.

"Hiihdimme usein hautausmaan muuria myötäillen rantaan ja siitä jään yli Seurasaareen." Tutuiksi tulivat hautausmaan uteliaat oravat ja kesyt linnut. Suurmiesten kuten Mannerheimin ja Paasikiven juhlallisia hautajaisia seurattiin läheltä.

Pari vuotta sitten Seppovaara astui hautausmaan portista sisään uudessa roolissa: hän oli alkanut miettiä kirjaa Hietaniemestä. Työprosessin kuluessa selvisi, että tuttu paikka olikin monella tavalla tuntematon.

"Lähellä olevat asiat jäävät usein näkemättä", kirjoittaja-valokuvaaja Seppovaara pohtii.

"Varsinainen ahaa-elämys

on ollut, miten kansainvälinen ja monikulttuurinen 1800-luvun Helsinki oli. Kauppiaista puolet oli venäläisiä. Juutalaisväestökin syntyi suurelta osin Venäjän armeijan sotilaista ja heidän jälkeläisistään. Myöhemmin tulivat tataarit."

"Olisi hauskaa viettää viikko 1880-luvun Helsingin kaduilla."

Ruoholahdesta Taivallahteen ulottuva hautausmaavyöhyke on syntynyt pala palalta. Ensimmäiseksi perustettiin ortodoksinen kalmisto 1815. Sen rinnalle tulivat aikanaan kaartin hautausmaa sekä juutalainen ja islamilainen hautausmaa.

Luterilaisen hautausmaan vanha osa perustettiin 1828. Sitä on laajennettu moneen kertaan. Nyt koko hautausmaa-alue on suuruudeltaan 27 hehtaaria, sen pohjoisimpia osia ovat uurnalehto, uusi juutalainen hautausmaa sekä toinen ortodoksinen hautausmaa.

"Alue on kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuinen", Seppovaara sanoo. Eri uskontokuntien rinnakainelo, historiallinen syvyys, taideteosten runsaus, luonnon monimuotoisuus ja monet muut tekijät veivät hänet yhä syvemmälle ajallisiin ja kulttuurisiin kerroksiin.

Seppovaaran syksyllä ilmestyvä kirja on ensimmäinen, joka käsittelee Hietaniemeä kokonaisuutena, uskontokuntien hautausmaat mukaan lukien.

"Tämä paikka ei tyhjene, joka käynnillä löytyy loputtomasti uusia yksityiskohtia", hän sanoo kävelyllä talvisella hautausmaalla.

"Hautausmaa, kuolleiden

kaupunki, on peilikuva monessa mielessä. Se miten ihmiset suhtautuvat kuolemaan, kertoo siitä, miten he suhtautuvat elämään", Seppovaara pohtii.

"Häveliäisyys kuoleman edessä kertoo elämän pelosta."

Seppovaara haastatteli eri uskontokuntien edustajia, ja huomasi, että vähemmistöjen suhde kuolemaan on usein paljon luonnollisempi kuin suomalaisten enemmistöllä.

"Luterilaisilla kuolema on laitostettu."

Hietaniemen hautausmaan vanhalla puolella haudat ovat lähekkäin ja kaikki erinäköisiä. Käsityönä tehdyt kivet ovat kauniita.

"Onneksi tänne eivät kaivinkoneet mahdu. Uusien hautausmaiden estetiikkaa säätelee koneellistunut hautausmaan hoito", Seppovaara sanoo.

"Nykyinen kivien ja tekstien monotonisuus kertoo myös tasa-arvoajattelusta, joka sai alkunsa sankarihaudoilta. Mutta onhan se yhteiskunnan kuva laajemminkin, että monimuotoisuus poistuu."

"Nykyinen matkalaukkukivi on tahaton viimeisen matkan symboli!"

"Hietaniemen

hautausmaalla on kärkitaiteilijoiden tekemää taidetta enemmän kuin muualla Helsingissä yhteensä", Seppovaara sanoo.

Oikeastaan Hietaniemi on valtava veistospuisto - mutta harva menee sitä sillä silmällä katsomaan. Seppovaara katsoi silläkin silmällä.

Hän tähyili myös luonnonystävän kiikarilla ja tunnusteli kivenhakkaajan kourin. Hän etsi puutarhasuunnittelun trendien ja vapaan luonnon vuoropuhelua ja haisteli meren läheisyyden luomaa mikroilmastoa.

"Täällä on paljon lintuja. Tuttujen oravien lisäksi muurien koloissa asustelee kärppiä ja lumikkoja, jopa hirviä ja peuroja on tavattu", Seppovaara luettelee ja havaitsee jäljet lumessa:

"Tuosta on mennyt kettu."

Mutta ennen kaikkea

hautausmaa kertoo ihmisistä. Nuoruutensa tärkeän kirjan, Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian tapaan Seppovaara on kaivanut esiin kohtaloita kiveen hakattujen nimien takaa.

"Aikaisemmat hautausmaakirjat - esimerkiksi Maila Talvion 1920-luvulta ja Voitto Viron 1970-luvulta - ovat suurmieskeskeisiä. Minä en halunnut kertoa Kekkosen tai Paasikiven elämäntarinoita, jotka ovat kaikille tuttuja."

Valtiomiehiä, taiteilijoita ja muita tunnettuja kansalaisia Hietaniemessä riittää, mutta Seppovaaraa kiinnostivat enemmän ihmiset, jotka edustavat aikaansa vaikkei heistä paljoa tiedetä, hahmot, joihin liittyy tietty tuttuuden ja outouden yhdistelmä.

Kuten tutkimusmatkailija Georg August Wallin, joka 1840-luvulla matkasi Arabian niemimaan poikki ja oli ensimmäisiä eurooppalaisia Mekan-kävijöitä. Tai venäläinen kenraali Vasili Aleksandrovitsh Babtshenko, jonka nuori kaunis vaimo Tatjana Petrovna teki itsemurhan 1894 rakastuttuaan toiseen mieheen. Tai Turkissa taistellut ratsumestari Carl Mauritz Ridderstorm. Tai kuvanveistäjä ja keramiikkataiteilija Michael Schilkin. Ja niin edelleen.

Nykyisin hautakiviin merkitään yleensä pelkkä nimi sekä synnyin- ja kuolinaika. Aikaisemmin oli tavallista ilmoittaa myös ammatti ja oppiarvo , joskus myös kuolinpaikka tai syy. Joihinkin hautakiviin on mahdutettu kokonainen pieni elämäkerta.

Kuolleiden lisäksi hautausmaalla puhuvat elävät. Hautausmaan työntekijöillä on aivan oma tarinaperinteensä ja työpaikkahuumorinsa.

"Hautausmaa ei ole mikä tahansa puistotyöpaikka. Täällä on ihan oma jengi töissä."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi