Kutsumattomat vieraat asettuivat taloksi

Reko ja Tina Lundán kirjoittivat perhettä kohdanneesta sairaudesta
"Uskon, että rakkaus jää jäljelle, ajatusenergia, joka ei katoa koskaan"

 On mutkatonta kirjoittaa Anton Tšehovin näytelmistä, joissa ihmiset istuvat samovaarin ääressä pohtimassa elämän ja kuoleman kysymyksiä.

On helppo taputtaa William Shakespearen draamoille, joissa kuolleet nousevat lopuksi ottamaan vastaan aplodit ja kukkakimput.

Mutta mitä sanoa nyt? Sanoista pakenee merkitys. Ne eivät kanna, osu kohdalleen, eivätkä riitä.

Istun tässä, sukupolvensa valovoimaisimman ohjaajan ja näytelmäkirjailijan kutsumana hänen kodissaan. Kirjailija Reko Lundán, 37, on yhdessä Nelosen uutisissa työskentelevän vaimonsa Tinan, 36, kanssa kirjoittanut romaanin Viikkoja, kuukausia. Se on erään perheen dramaattisen kipeä ja kaunis, puhdistavakin sairaskertomus. Romaanin nimi viittaa lääkäreiden perheen isälle antamiin elinajan odotuksiin.

Kirjassa kuoleman läsnäolo on pysyvä osa perheen arkea ja juhlaa. Se sitoo Akin ja Minnan, Lundánin aiemmistakin teoksista tutut roolihenkilöt, rakastamaan ja välittämään toisistaan nyt, tänään. Kukaan ei tiedä, montako huomista heillä on yhdessä.

Miten nimetä elämän päättyminen kuolemankielteisessä kulttuurissamme, jossa se on melkein tabu?

Lundán sairastui itse vakavasti vajaat kolme vuotta sitten. Hän suhtautuu kuolemaan realistisesti.

"Mutta rimpuilen edelleen sitä vastaan. Torjunta on ollut kovaa. Nyt ei kai ole muuta vaihtoehtoa, on pakko katsoa totuutta silmiin."

Vaikka sairaus on syönyt hänen voimiaan, kipinöi hänen silmissään ja puheessaan tuttu määrätietoisuus ja kirkkaus. Ja tahto taistella vääjäämätöntä vastaan.

Ajasta on tullut tiiviimpää.

"Jokainen hetki mittaa elämää, puristaa siihen merkitystä, läsnäoloa ja iloa. On kiire olla niiden kanssa, joita rakastaa. Ystävyyssuhteista on tullut syvempiä. Kaikki turha kuorrutus on kadonnut."

Keskustelu katkeaa. Hiljaiset enkelit lentävät yli, kun hän punnitsee sanoja.

"Uskon siihen, että rakkaus jää jäljelle, ajatusenergia, joka ei katoa koskaan."

Romaanissa kuvataan kirjoitusprosessin alkamista lääkärin antamaa kuolemantuomiota vasten. "Kirjoittaminen oli kirjailijalle luontevin tapa käsitellä aihetta. Roolihenkilön suoman verhon suojassa luimme ääneen toistemme ajatuksia ja pelkoja."

Romaani ei kuitenkaan ole päiväkirja.

"Kirjan Aki ei ole aina minun, eikä Minna aina Tinan kirjoittama. Olemme muokanneet toistemme tekstiä suhteellisen hyvän yhteisymmärryksen vallitessa."

Romaanin kirjoittaminen alkoi yli vuosi sitten. "Tina alkoi kirjoittaa, ja heitin huvikseni, että anna henkilöille nimiksi Aki ja Minna, kun ne esiintyvät jo Ilman suuria suruja -romaanissa."

Keväällä Lundán ohjasi Kansallisteatteriin näytelmäänsä Kutsumattomia vieraita. Näytelmän aihe on sairastuminen, mutta siinä on paljon valoa, rakkautta ja huumoria. Silloin hän siteerasi Pentti Saarikoskea: "Jokaisella on tästä lähtien tämänsä, johon hän täällä on sidottu."

"Nuori mies, joka minäkin joskus olin, elää hybristä, elämässä ei ole minkäänlaisia kahleita. Sitten tulee Tämä. On vain hyväksyttävä ja ymmärrettävä oma rajallisuus."

Nyt hän jatkaa teemaa. "Luulin, että aina olisi aikaa aloittaa alusta."

"Perspektiivi on lyhentynyt, ymmärrän, että ikuinen on tässä."

"Vaikka välillä iskee pelko, että käteen jäi mustapekka, on pakko uskaltaa elää ja puhaltaa keuhkot välillä tyhjiksi."

Sairaudestaan huolimatta Lundán ohjasi Ruotsalaiseen teatteriin Erik Wahlströmin romaanista dramatisoidun näytelmän Den dansande prästen, Tanssiva pappi.

Esitys sai ensi-iltansa viikko sitten. Se on karnevalistisen hauska, mielikuvituksellinen matka Uno Cygnaeuksen elämään.

Reko Lundán pitää epäsovinnaisesta päähenkilöstä, joka putoaa aina jaloilleen ja uskaltaa. "Työ oli ilkikurisen innostava ja kova vääntö!"

Ohjaaja-kirjailija ei ole koskaan suostunut yhdentekevän teatterin tekijäksi. Pari vuotta sitten hän kirjoittikin yhdessä Juha Lehtolan kanssa Teatterilehteen poleemisen puheenvuoron suomalaisen teatterin yliviihteellistymisestä.

Yhä hän tuohtuu. "Teatterilla pitää olla eettiset lähtökohdat. Tulkaa alas norsunluutorneistanne!"

Yhteiskunnallinen vastuu kuuluu Lundánin mielestä myös taiteelle ja teatterille. Siksi hän on luontevasti niittautunut "kotiteatteriinsa" Komiin.

" Pekka Milonoff on ollut keskeinen vaikuttajani antaessaan minun kokeilla omaa kirjoittamista ja ohjaamista Komissa. Se on ollut toinen teatterikouluni, jonka hienot näyttelijät opettivat tulokkaalle, mitä teatteri oikeasti on. Kouluvuosina tärkein opettaja oli Raila Leppäkoski, joka kannusti tulevia näytelmäkirjailijoita emansipoitumaan."

Lundán on työhullu, taiteelleen intohimoisesti omistautunut ja ympäristöään innoittava teatterimies, jonka tekstit ovat viime vuosina yhä selkeämmin nostaneet näyttämöille marginaaliin jääneet suomalaiset.

Hänellä on kyky havainnoida, kerätä tietoa ja kirjoittaa suurella rakkaudella pienistä ihmisistä, jotka hyytyvät kvartaalitalouden kylmiin vuodenaikoihin.

"Yksi rakkaimmista ja raskaimmista töistäni oli Kansallisteatterille kirjoittamani ja ohjaamani kabaree Ihmisiä hyvinvointivaltiossa. Keräsin valtavat määrät materiaalia Suomen lamasta, talouskasvusta ja niiden taustoista. Esitystä päivitettiin jatkuvasti, mutta lopulta se oli liian iso työ. Oli pakko lopettaa, esitys ei enää notkeutunut vaan alkoi rutista."

Havainnoimisen metodia kirjailija käyttää uudessa romaanissa myös itseensä. Osia siirtyi Akin henkilöön.

"Eri asia on, mikä on totta ja mikä kuviteltua, mikä niiden yhdistelmää. Vertauskohdat omaan elämään kulkevat mutkikkaana prosessina, jota kirjailija itsekään ei aina tiedosta."

Kirjoittaminen on Lundánille ohjaamistakin tärkeämpää. "Mutta molemmissa tärkeintä on, että ne kommunikoivat yleisönsä kanssa."

"Teksti jää, esitykset katoavat."

Katoavatko?

"Joskus väkevä yhteinen kokemus jättää unohtumattoman jäljen. On esityksiä, jotka tuntuvat selkäpiissä! Ehkä esitys jää eloon ihmisissä, jotka ovat astuneet teatterin taikapiiriin."

Kirjoittaja tapasi Reko Lundánin syyskuun 16. päivänä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi