Kuvassa väliinväsähtäjien sukupolvi

Jarkko Tontti kirjoitti romaanin 1970-luvulla syntyneistä ikinuorista
Kirjailija syyttää suuria ikäluokkia Suomen taantumuksen tilasta

 Korkeaotsainen nuorimies katsoo ohi kameran. Iho on kuulakka ja finnitön, hiukset kuin tuulen tuivertama viljapelto.

On marraskuu 1987. Joseph Brodsky on juuri voittanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja Miljoonasade julkaissut singlen Marraskuu.

Kuvassa olevan Jarkko Tontin, 15, kasettinauhurissa soi U2, The Smiths ja Pet Shop Boys.

Suomi elää vahvaa teknologian ja talouden nousukautta. Tontti haaveilee kaupallisesta urasta ja kätkee teinidiskoissa viinaa limupulloihin.

Luokkakuvaan on ahtautunut Tampereen Klassillisen lukion eli Klasun luokka 1B. Tuohon aikaan lukioissa vielä oli luokat.

Tontti kirjoitti ylioppilaaksi 1990. Pari vuotta myöhemmin samasta koulusta pullahtivat ulos Tontin uuden romaanin päähenkilöt, historiantutkija Matias Linnainmaa ja it-suunnittelija Toni Makkomaa.

Miehet ovat lapsuudenystäviä, joita kaiken muun lisäksi yhdistää rakkaus samaan naiseen. Naista miellyttääkseen he lupaavat auttaa luokkakokouksen järjestelyissä.

On aika koota yhteen vuonna 1992 ylioppilaaksi valmistuneet. Ja on tilinteon aika, monellakin tavalla. Luokkakokous on Tontin ensimmäinen romaani, ja se ilmestyy syyskuussa. Romaani on tarkka, humaani kuvaus kolmikymppisten sukupolvesta, ystävyydestä, identiteetin etsimisestä ja olemassaolon mielekkyydestä.

"Koin kouluvuodet vahvasti, kuten koen kaikki asiat. Kirjoittaminen on vaivaamaan jääneiden asioiden pistämistä järjestykseen", nyt 35-vuotias Tontti kertoo.

Klassillisessa lukiossa kävi pääosin kolmenlaisia nuoria.

Koska koulussa pystyi lukemaan pitkää venäjää, se kokosi yhteen kommunistien lapset. Ja koska koulu tarjosi myös latinan opetusta, sinne pyrkivät ne, joiden vanhemmat halusivat lastensa oppivan sivistyksestä kielivän kuolleen kielen.

Ja sitten olivat Jarkko Tontin kaltaiset nuoret, jotka vain sattuivat asumaan Tampereen keskustassa.

Päähenkilöiden taustat ovat Luokkakokouksessa hyvin erilaiset. Matias on varttunut ylemmän keskiluokan näennäisonnellisessa kodissa, ja Toni on pioneerileirinsä käynyt työläiskodin lapsi, jonka "isän silmiin syttyi punakeltainen hehku aina kun Neuvostoliitto laukaisi raketin avaruuteen".

Nyt, vähän yli kolmikymppisinä, toverukset ovat edelleen kuin toistensa vastakohtia. Matias on kiinni menneisyydessä, Toni tuijottaa rävähtämättä tulevaisuutta kohti.

Tontin yhtenä lähtökohtana oli tarkastella henkilöiden kautta tradition ja muutoksen dialektiikkaa.

"Kokonainen, rikas ja hyvä ihmiselämä vaatii, että ollaan yhtä aikaa avoimia menneelle ja tulevaisuudelle. Useimmat inhimilliset ja yhteiskunnalliset ongelmat syntyvät siitä, että jompikumpi suunnista suljetaan pois."

Luokkakokous purkaa tuntoja, jotka liittyvät kekkosslovakiassa 1970-luvulla syntyneiden sukupolveen. Sukupolveen, jonka kasvutarinan kulissina olivat valtavat taloudelliset ja poliittiset murrokset.

Tontti kutsuu itseään totaaliseksi kasarilapseksi. Hänen nuoruutensa huipentui 1980-90-lukujen vaihteeseen, jolloin murtui ensin Berliinin muuri, sitten Neuvostoliitto.

"Silloin elettiin nykyhetken diktatuuria. Tulevaisuus ja menneisyys olivat menettäneet merkityksensä. Se mitä kirjoitit ylioppilaskirjoituksissa, saattoi olla vanhentunutta jo seuraavana päivänä."

1980-luvun nousukausi heijastui koko sukupolveen. Tontti käytti lukiossa Cap Horn -villapaitoja ja haki oikeustieteelliseen vuollakseen rahaa.

"Kaikilla oli lukion päättyessä iso noste ja isot odotukset. Se laski tosi nopeasti. Hymyt hyytyivät oikiksen käytävilläkin, kun kellään ei ollut töitä. Pettymyksen näki ihmisten kasvoilta", Tontti kertoo.

"Tietyllä tavalla se oli tosi tervettä. Huomasin, että on muitakin tapoja elää hyvää elämää kuin ne kuluneimmat keskiluokkaiset mallit."

Romaanissa annetaan 70-luvun lapsille oma termi: väliinväsähtäjien sukupolvi. It-pyrkyri Toni vaahtoaa:

"Vittu, eihän minullakaan ollut edes autoa. Asuin vuokralla, skenellä nuoremmat osasivat jo paremmin. He olivat vielä koulussa kun lama iski ja vei duunit. Sitten ne tulivat samaan aikaan tappelemaan kakkupaloista, ilman tyhjiä reikiä ceeveissä."

Osansa saavat myös suuret, itsekkäät ikäluokat. Tonin mukaan 1940- ja 50-luvuilla syntyneet ovat rasvainen veritulppa kansakunnan sydämessä. Kuilu ikäpolvien välillä on suuri:

"Muistin kuinka olimme Matiaksen kanssa pilkanneet keski-ikäisiä vanhempiamme, jotka luulivat että maailma avautui nykyään yhtä helposti kuin 1960-luvulla. Ei. Maailma oli kiinni. Enää ei ollut eläkevirkoja, inflaatio ei maksanut asuntolainoja. Ay-äijät huolehtivat vain rasvamaksaisten paperikoneduunarien ja rekkamiesten eduista."

Tontti on pettynyt siihen, että suurten ikäluokkien enemmistö tukahdutti vuoden 1968 muutosvoiman. Hänen mukaansa enemmistö valitsi silloin taantumuksen tien.

"Suurin osa heistä pitää yhä vallalla sitä arvomaailmaa, jossa on olemassa jokin myyttinen suomalaisuus. Se on yhden kielen ja kulttuurin ilmentämistä ja toistamista tietyillä, hyvin pakonomaisilla eleillä."

Tontin mielestä ennen kaikkea suuret ikäluokat ovat vastuussa kulttuurin pinnan alla yhä kuplivasta nationalistisesta uhosta ja epäluulosta muutosta ja erilaisuutta kohtaan.

"Meillä on irrationaalisesta käytöksestä tuhansia esimerkkejä: venäläispelko, viha susia kohtaan, huono erilaisuuden sietokyky ylipäänsä tai hurmahenkinen ruokanationalismi, jonka mukaan kotimainen ruoka on jotenkin automaattisesti parempaa kuin jokunen sata kilometriä lännempänä tai etelämpänä kasvatettu."

"Suurilla ikäluokilla oli mahdollisuus muutoksen tekemiseen. Heistä fiksuimmat muuttivat kaupunkeihin ja saivat asioita aikaan, mutta perinteen laahus on voimakas ja pitkä."

Suuret ikäluokat ovat Tontin mukaan vetäytyneet bunkkereihin, joista käsin yhteiskunnallista keskustelua on mahdotonta käydä. Esimerkiksi ay-liikkeessä ei myönnetä hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin rintamalinjojen muuttuneen.

"Ei myönnetä, että on olemassa hyvän- ja pahantahtoisempaa pääomaa ja myös poikkeuksellisen etuoikeutettua työväenluokkaa", Tontti sanoo.

Venäjällä, Saksassa ja Itä-Euroopassa on Tontin mukaan päästy eroon vanhavasemmistolaisesta retoriikasta, mutta Suomessa ei uskalleta puhua asioista rehellisesti.

"Suuri ikäluokka rahoitti pullean hyvinvointinsa sillä, että pääoma teki liiton eliittiduunariston kanssa, ja valtava osa suomalaisista hyötyi siitä."

Tontin mielestä jokainen vastuullinen kirjailija kirjoittaa nationalismin, uskonnollisuuden tai militarismin läpitunkemaa maailmankatsomusta vastaan.

"Kirjallisuuden ei pidä ottaa kantaa päivän kysymyksiin. Yksioikoinen poliittinen kirjallisuus epäonnistuu lähes aina. Yhteiskunnallista kirjallisuus sen sijaan on välttämättä."

"Kirjailija, joka ei huomaa tätä omassa kirjoittamisessaan, tuottaa yleensä yhteiskunnallisesti konservatiivista kirjallisuutta."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi