Lukijan itku toi hymyn kirjailijan kasvoille

Uusin romaani on vienyt Siri Hustvedtin psykoanalyysin ja psykiatrian peilimaailmaan
Kirjailija sai odottaa kansainvälistä mainetta lähes toistakymmentä vuotta

new york. Lattia kiiltää vastavalossa. Keskellä eteisen parkettia helmeilee hitaasti laajeneva lätäkkö. Kirjailija Siri Hustvedt kumartuu ja alkaa kuivata sitä talouspaperilla.

Siinä on romaanillaan What I Loved (2003) maailman maineeseen noussut esoteerinen kirjailija keskellä arkista touhua. Syyllinen on livahtanut keittiöön häntä koipien välissä. Koiran nimi on Jack.

"Anteeksi kamalasti. Sille sattuu näitä vahinkoja nykyään vähän väliä. Se tekee kuolemaa ja on täällä kotona terminaalihoidossa", Hustvedt toteaa kyykyssä ja viskaa talouspaperit roskakoriin, jonka taloudenhoitaja on kiireesti tuonut paikalle.

Siri Hustvedt naurahtaa, että haastattelutuokio olisi tietenkin voinut alkaa paremminkin. Ollaan Brooklynissä lähellä Park Slopea tyylikkäässä kolmekerroksisessa kaupunkiasunnossa, jossa asuu hänen lisäkseen toinenkin kirjailija - aviomies Paul Auster. 16-vuotias tytär Sophie Auster taas on yhtyeensä kanssa parhaillaan keikalla Espanjassa.

Kolme romaania kirjoittanut elegantti Hustvedt ei ole varsinaisesti mikään kirjailijan arkkityyppi. 182-senttinen kuolemasta, erotiikasta, rakkaudesta, taiteesta ja ystävyydestä kirjoittava Hustvedt näyttää aivan supermallilta, mutta on täysiverinen intellektuelli, joka yrittää löytää arjen kummallisuuksille ja oikuille myös teoreettisen tulkintamallin.

"Nuorempana minua itse asiassa houkuteltiin malliksi, mutta en ollut kiinnostunut siitä sairaasta maailmasta."

Siirrymme takaisin tilavaan olohuoneeseen. Erkkeristä sisään tulviva valo välähtää isossa puukehyksisessä peilissä. Katu on autio. Tämä osa Brooklynia on rauhallista kulmakuntaa.

Tie menestykseen ei suinkaan auennut Siri Hustvedtille (s. 1955) hetkessä. Hän on pitkän tien kulkija, vaikka ei ole tähän mennessä kirjoittanut kuin kolme romaania ja kolme esseekokoelmaa. Hän nimittäin debytoi runoilijana jo 1981 - väitöskirjan Charles Dickensistä hän teki 1986.

Otsikoihin hän nousi varsinaisesti kuitenkin vasta romaanilla What I Loved. Nyt myös Suomessa on herätty. Otava julkaisee romaanin käännöksen ensi vuonna, suomennoksesta vastaa Kristiina Rikman.

"Varhaisin lapsuuteni kului lähinnä piirtäessä - eikä kiinnostus kuvataiteeseen ole koskaan sammunutkaan. Taiteilijan ammatista en silti ole koskaan haaveillut. Halusin kirjailijaksi jo teini-iässä."

Toive on myös dokumentoitu. Paikallisen sanomalehden palstalla Viikon teini hän ilmoitti vakaumuksen syvällä rintaäänellä, että hänestä tulee kirjailija, author eikä pelkkä kirjoittaja, writer.

Lehti ilmestyi 10000 asukkaan pikkukaupungissa Northfieldissä Minnesotassa. Koulunsa hän kävi norjalaissiirtolaisten perustamassa Saint Olaf Collegessa, jossa hänen isänsä on toiminut professorina.

Isä oli jo kolmannen polven amerikkalainen, mutta äiti muutti Norjasta Yhdysvaltoihin 30-vuotiaana, heti sodan jälkeen. Siri Hustvedt puhuu itse myös moitteetonta norjaa.

Vuonna 1976 New Yorkiin muuttanut Hustvedt ylitti julkaisukynnyksen heti ensimmäisellä yrittämällä. Kaikki natsasi kohdalleen toisin kuin kansainvälisen läpimurron metsästyksessä.

"Lähetin ihan kokeilumielessä runon Paris Reviewiin. Ihmetyksekseni he julkaisivat sen heti. Olin riemuissani, olin silloin 23-vuotias opiskelija Columbian yliopistossa New Yorkissa."

"Esikoiskokoelma Reading to You julkaistiin pari vuotta myöhemmin 1981. Tämä jälkeen seurasi sitten pitkä rupeama, jonka aikana kustantamot torjuivat käsikirjoitukseni."

Esikoiskokoelman ilmestymisen jälkeen hän meni naimisiin Paul Austerin kanssa.

Yhtäkkiä ovikello soi. Siri Hustvedt pyytää anteeksi häiriötä. Hän kertoo odottavansa tilaamaansa viinilaatikkoa. Taloudenhoitaja käy avaamassa oven, sisään asteleekin Paul Auster, joka on unohtanut avaimensa kotiin.

Kirjoittaminen on Siri Hustvedtille tapa määrittää oma paikkansa todellisuudessa ja elämässä. Sen lisäksi se antaa tulokulman omaan minään ja neurooseihin.

"Kirjoittaminen ei ole minulle niinkään ammatti vaan pakkomielle. Jostakin kumman syystä minun vain täytyy kirjoittaa. Kirjoittaessani tunnen eläväni tosissaan ja pääseväni paljon lähemmäksi elämää kuin silloin, kun en kirjoita", Hustvedt paljastaa.

Hän korostaa, että hänen koko tähänastista tuotantoaan leimaa yksinkertainen kysymys: miksi meistä tulee sellaisia kuin olemme. Vastaus ei taas olekaan niin kovin yksinkertainen - kuten hyvin tiedämme.

Kaupallisuuden mekanismeja kritisoiva What I Loved on kertomus saksanjuutalaisesta taidehistorioitsijasta Leo Herzbergistä, jonka elämän kiintopisteinä ovat SoHo:n taidegalleriat ja niiden liepeillä liikkuvat boheemit elämäntaiteilijat ja taiteilijat.

Ajallisesti romaani kattaa vuodet 1970-luvun puolivälistä nykypäivään. Sitä on mainostettu älylliseksi page turneriksi - vaativaksi romaaniksi, joka on kuitenkin pakko lukea yhdellä istumalla.

Ensimmäinen yllätys romaanissa on se, että Siri Hustvedt on valinnut traagiseksi kääntyvän tarina kertojaksi miehen - New Yorkiin emigroituvan miehen, jonka vanhemmat ovat selviytyneet hengissä natsi-Saksasta ja kuolemanleireistä.

"Romaani alkoi hahmottua varsin kummallisesti. Mielessäni pyöri pitkään selittämätön kuva isosta, lihavasta naisesta makaamassa kuolleena sängyssään. En tiennyt, kuka tuo ruumis oli ja miten se oli kuollut. Ajattelin, että miespuolinen kertoja voisi ratkaista tämän arvoituksen. Lopulta tämä nainen päätyi vain yhteen maalaukseen, jota kuvaan kirjassani. Mies sen sijaan sai kokonaisen elämäntarinan."

Kaiken kaikkiaan romaanin kirjoittaminen vei kuusi vuotta. Sinä aikana Hustvedt kertoo perehtyneensä muun muassa hysteriasta tehtyihin tutkimuksiin ja keskitysleirien historiaan, joista hän ei ennakkoon tiennyt kovinkaan paljon.

"Osa materiaalista tupsahti päähäni myös tietämättäni, jostakin alitajunnan syövereistä."

Hustvedt naurahtaa, että miehen näkökulmasta kirjoittaminen antaa myös tukevamman pohjan kirjoittaa naisista, jotka liittyvät hitaasti sokeutuvan Leo Herzbergin elämään.

Ovikello kilahtaa taas. Nyt saapuvat viinit. Jack ei jaksa mennä ovelle.

Siri Hustvedt on niitä kirjailijoita, jotka tekevät valtaisasti taustatöitä. Hän haluaa luonteensa mukaisesti perehtyä ilmiöiden teoreettisiin tulkintamalleihin.

Erityisesti ihmismieli kiinnostaa häntä. Psykologiasta, Sigmund Freudista ja psykoanalyysista hän puhuukin kuin ammattilainen, innostuneesti ja perehtyneesti.

Hän tuntee hyvin eri tieteenalojen keskeisiä teoksia. Siinä mielessä hän matkaa myös omaan itseensä, koska on kärsinyt pahasta migreenistä lapsesta asti.

"Olisi noloa, jos kirjailija jäisi kiinni tietämättömyydestä. Olin hyvin tyytyväinen, kun sain englantilaiselta solubiologilta kirjeen, jossa hän pohti kuvaamieni persoonallisuuden häiriöiden neurologisia syitä. Olen osallistunut varsin moniin psykiatrien kokouksiin nähdäkseni, kuinka vakavasti he suhtautuvat esittämiini näkemyksiin ja tulkintoihin."

Tekeillä olevaa romaaniaan varten hän on jopa lukenut pätkiä käsikirjoituksesta psykiatreille nähdäkseen, toimiiko teksti vai ei.

Uusimman kirjan nimi on The Sorrows of an American. Siinäkin on miespuolinen kertoja, psykiatri.

"En ole ainakaan vielä narahtanut tietämättömyydestä. Meillä on ollut kiehtovia keskusteluja. Tästä kirjasta voimme keskustella kuuden vuoden kuluttua."

Mistä me puhumme, kun me puhumme rakkaudesta, kysyi amerikkalainen minimalisti Raymond Carver novellikokoelmassaan 1981. Samaan kysymykseen hakee vastausta myös Siri Hustvedt. What I Loved onkin yhdessä mielessä rakkauden maallistettu apoteoosi.

Elämänsä käänteitä läpikäyvä Leo Herzberg pystyy raskaasta henkilökohtaisesta laahuksestaan huolimatta säilyttämään kykynsä rakastaa.

Mikään ei ole helpompaa kuin luopua tästä kyvystä ja kyynistyä, Siri Hustvedt antaa ymmärtää.

Eniten hänen mieltään on lämmittänyt se, että monet romaanin lukijat ovat olleet häneen yhteydessä ja kertoneet samastuneensa romaanihenkilöiden kohtaloihin ja tuntoihin. Se merkitsee hänelle vuosi vuodelta enemmän kuin lehtikritiikit.

"Monet ihmiset ovat kertoneet itkeneensä kirjaa lukiessa. Yksi mies kertoi alkaneensa nyyhkyttää bussissa. En olisi koskaan uskonut, että iloitsisin siitä, että joku purskahtaa kyyneliin", hän kertoo ja nyppii villatakkinsa hihansuusta nukkaa.

Matkalla kohti Manhattanille vievää Brooklynin siltaa silmiin osuu tuttu näky, ollaan 16. kadun ja Prospect Park Westin kulmauksessa. Siinä on entinen postitoimisto, joka muutettiin tupakkakaupaksi Wayne Wangin ja Paul Austerin loistavassa elokuvassa Smoke.

Pyhä sylvi, holy smoke. Fiktiosta ei pääse eroon edes todellisuudessa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi