Luokkaretkellä

Kirjailija Susanna Alakoski on kulkenut pitkän matkan Ystadin siirtolaislähiön surkeudesta keskiluokkaan ja Ruotsin bestsellerlistojen huipulle.

Tällaisia menestystarinoita me haluamme kuulla Ruotsissa asuvista suomalaisista: he ponnistavat irti köyhyydestä, menestyvät koulussa, valmistuvat yliopistosta, käyvät töissä, ovat näyttävästi mukana politiikassa, vilahtelevat uutiskuvissa valtiopäivärakennuksen käytävillä ja kirjoittavat lopuksi lapsuuden kokemuksistaan bestsellerin, josta tehdään elokuva ja joka saa August-palkinnon, ruotsalaisten oman Finlandian.

Se on Susanna Alakosken tarina.

Mutta missä Ruotsin tämän hetken kuuluisin suomalainen on?

Fältöverstenin kauppakeskus Tukholman Östermalmilla on hankala tapaamispaikka, sillä sisäänkäyntejä on liian monta. Yhden ulko-oven vieressä on kirjakauppa ja röykkiöittäin Alakosken romaania Svinalängorna. Sitä myydään viereisessä ruokakaupassakin - tai eihän se ole ruokakauppa, vaan matglädjebutik.

Yläkerran kirjaston ovessa on kuva tummatukkaisesta, meikkaamattomasta naisesta, joka katsoo suoraan kameraan ja näyttää totiselta, vaikka hymyilee. Vain suomalaiset pystyvät siihen.

Julisteessa kerrotaan, että Susanna Alakoski on kirjaston kirjailijavieraana tänään kello 19, ja kerrataan kirjan juoni: se on lapsen helvetinvaellus maailmassa, jossa aikuiset juopottelevat ja ovat menettäneet otteensa elämään.

Voihan sen tietysti noinkin sanoa.

Kuulostaisi paremmalta, jos kirjasta kerrottaisiin näin: Moilasen perhe on muuttanut Suomesta työn perässä Ruotsiin kuten kymmenettuhannet muutkin suomalaiset. Eletään vuotta 1970, jolloin muuttoliike oli kiivaimmillaan ja Ruotsi houkuttelevimmillaan. Työtä riittää kaikille, ja teollisuustaajamien liepeille nousee kolmikerroksisia vuokrataloja. Ruotsista rakennetaan maata, jossa ei tunneta asuntopulaa.

Kahdeksanvuotias Leena muuttaa Ystadiin Skåneen uudelle asuinalueelle perheensä kanssa. Koko perhe on aivan onnesta sekaisin: parkettilattiat, parveke, sisävessa...

Luvatkaa lapset, että ette koskaan valita, isä vaatii. Lapset lupaavat. Kuka voisi koskaan valittaa mistään, kun on kerrankin saanut kaiken. Mutta onni ei kestä pitkään.

200 sivua ja neljä vuotta myöhemmin äiti tuskailee asunnon pienuutta. Leena on jo huomannut, että kaikki ei ole niin kuin muilla. Vanhempien viikonlopputissuttelu on muuttunut rankaksi ryyppäämiseksi. Tuttavaperheissäkin juodaan, tapellaan ja saadaan potkuja. Leenasta on tullut osa-aikainen sosiaalihoitaja, jolla on aina 25-äyrisiä taskussa, jotta saa soitetuksi tarvittaessa poliisin tai ambulanssin. Hän yrittää saada apua, mutta sosiaaliviranomaiset eivät usko, sillä vanhemmilla on välillä selviä kausia. Äiti siivoaa raivokkaasti, ja isä saa verstaalta töitä.

Onneksi on ystäviä, uimaseura ja koulu, jossa saa kerran päivässä ruokaa.

Lopulta tulee romahdus. Lapset otetaan huostaan.

'Hei, ja anteeksi, että olen myöhässä."

Susanna Alakoski näyttää aivan ruotsalaiselta. Matglädjebutiken oli hetki sitten täynnä aivan samannäköisiä tyylikkäitä, tarmokkaan oloisia, hoikkia ja varmaotteisia naisia, jotka hypistelevät tarjousparmesaania ja miettivät, mitä sormisuolaa he ottaisivat.

Alakoskella ei ole ollut kuukausiin aikaa kierrellä kaupoissa. Svinalängorna ilmestyi keväällä, ja siitä saakka kirjailija on kiertänyt ympäri Ruotsia puhumassa kirjastaan.

"Minä haluan puhua siitä. Minulla on missio. Mutta mennään tuonne kahvilaan hetkeksi."

Alakoskesta ei ole juuri ilmestynyt haastattelua, jota ei olisi tehty kahvilassa kovassa kiireessä. Hänellä ei ole aikaa muuhun.

Ensin henkilöhistoria. Se tuntuu tutulta. Aivan kuin romaanin Leena Moilanen Susanna Alakoskikin muutti vanhempiensa kanssa Ruotsiin. Koti oli Vaasassa, ja Susanna oli kolmevuotias, kun Alakosket tulivat Skåneen ja saivat asunnon Ystadista alueelta, jonka nimi oli Fridhem, mutta josta sosiaaliviranomaiset käyttivät asukkaiden tietämättä nimeä Svinalängorna. Kerrostalorivit, längat, olivat heidän mielestään pelkkiä sikaloita, joissa asui juoppoja, köyhiä, siirtolaisia ja syrjäytyneitä.

Sen jälkeen perheen tarina noudattelikin suurin piirtein romaanin tapahtumia. Kirja päättyy siihen, että Leena on 12-vuotias ja hän tajuaa, että hänen on päästävä pois. Susanna Alakoski lähti kotoa teini-ikäisenä.

"Määrittelin aluksi, mitä en halunnut. En halunnut kotirouvaksi enkä siivoojaksi. Halusin käydä koulua. Halusin pois."

Lähteminen ei ollut helppoa, sillä lapsen on vaikea tajuta, mitä hän haluaa ja millaista koulutusta on olemassa. Vanhemmista ei ollut enää tukijoiksi, eivätkä opinto-ohjaajat auttaneet. Työläisten lapsille suositeltiin työläisammatteja.

Alakoski meni yliopistoon ja valmistui sosionomiksi. Sen jälkeen hän meni töihin ja alkoi käydä kirjoittajakursseja, sillä hän halusi kirjailijaksi. Hän ehti olla sosiaalityöntekijänä, hoitaa pakolaisasioita ja toimia entisen vasemmistojohtajan Gudrun Schymanin lehdistösihteerinä ennen kuin jäi päätoimiseksi kirjailijaksi.

"Olen selvinnyt, hyvällä onnella ja itsepäisyydellä", Alakoski sanoo.

Niin Suomessakin on tapana sanoa. Olen selvinnyt.

Mutta ruotsalainen tekee klassresan, luokkaretken. Kun säätykierrosta oli tullut tasa-arvoisessa maassa ruma sana, tilalle keksittiin 1990-luvulla herttaisempi ilmaus.

Klassresa tarkoittaa mitä tahansa yhteiskuntaluokkien välistä liikettä, vaurastumista, hyvää naimakauppaa, duunarin lapsen siirtymistä akateemisiin töihin.

Tavoitteena on päästä keskiluokan ytimeen, joukkoon, jota yhdistää kolme v:tä: villa, volvo ja vovve. Siinä idyllissä on Alakoskenkin luokkamatkan päätepysäkki. Hän asuu runoilijamiehensä ja kolmen lapsensa kanssa rivitalossa Gustavsbergissä Tukholmassa ja ajaa valkoista Volvoa. Koiraa hänellä ei sentään ole. Svinalängorna on havahduttanut monet ruotsalaiset miettimään luokkailmiötä. Siitä Alakoskikin haluaa puhua ja kirjoittaa. Se on hänen missionsa.

Syksyllä ilmestyi hänen toimittamansa antologia Tala om klass, jossa 15 naista kertoo omasta sosiaalisesta nousustaan. Elämä näyttäisi olevan kunnossa: on asunto ja ammatti, tavaraa ja statusta, mutta luokkaretkeläinen ei voi aina hyvin. Hän on elänyt kahdessa maailmassa ja jää usein kumpaankin. Tunteet vaihtelevat uhmasta häpeään. Menestynyt kulttuuritoimittaja pitää poolopuseroa tilaisuuksissa, joissa osallistujat joutuvat kertomaan itsestään ja lapsuudestaan. Niin kaulalle nousevat punaiset läikät eivät näy. Toinen on tullut uhmakkaasti esiin luokkakaapista ja kertoo kaikille olevansa työläisperheestä. Kolmas pelkää kuollakseen, että ei hallitse kulttuurikoodeja ympäristössä, jossa hän on elänyt jo vuosia.

Alakoski yrittää selittää, miksi maailman tasa-arvoisimpana pidetyssä maassa voi olla niin vaikeaa puhua työläistaustastaan. Ruotsi on elänyt rauhassa satoja vuosia ja kasvattanut varallisuuttaan, joten maahan on kasvanut merkittävä yläluokka. Sen tavoista ja tyylistä on tullut myös osa keskiluokan ihanteita.

Suomessa suurin osa keskiluokasta on tullut köyhistä oloista. Keski-ikäisillä on vielä jokin kosketuspinta sotaan, ja alkoholismiinkin suhtaudutaan karskimmin.

"Esimerkiksi entiset itäsaksalaiset puhuvat pulasta ja puutteesta vapautuneesti. Jos minä kerron illallispöydässä Tukholmassa, että olen elänyt lapsuuteni kaupungin vuokra-asunnossa, kukaan ei kysy siitä enempää. Keskustelu päättyy heti."

Alakosken mielestä luokkaerot ovat ruotsalaisille kiusallinen asia. Keski- ja yläluokalla olisi valtaa muuttaa alaluokan oloja, mutta ne eivät tee sitä. Alaluokka, "sikaloissa" asuvat, eivät siihen pysty. On parasta olla hiljaa.

Mutta Alakoski ei aio olla hiljaa. Hänen mielestään Suomessakin pitäisi puhua enemmän luokkaeroista. Aihe herättää aina voimakkaita tunteita.

Matkapuhelin piippaa. Tekstiviesti lukijalta. "Paras koskaan lukemani kirja. Terveisin Mario." Alakoski pudistelee päätään. Kuka Mario?

Alakoski on iloinen menestyksestään. Hän oli iloinen jo, kun romaani ilmestyi keväällä, ja ajatteli, että sen iloisemmaksi ei ihminen voi tulla. Joulukuussa hän sai August-palkinnon ja tuli vieläkin iloisemmaksi. "Tunnen vain täydellistä onnea, ja nautin siitä."

Nyt hän voi omistautua kokonaan kirjoittamiselle - kunhan puhekiertueet loppuvat. Mutta varauksia on ensi syksyyn saakka, ja uudet kirjat tuovat lisää kutsuja.

Naisten kokemaa väkivaltaa koskeva antologia on jo melkein valmis. Seuraavasta romaanista on jo olemassa karkea hahmotelma, mutta sen aiheesta hän ei halua puhua. Romaanin lisäksi hän aikoo kirjoittaa debatteja alkoholismista, väkivallasta, hyväksikäytöstä, köyhyydestä, vähemmistöjen ylenkatsomisesta ja kaikista inhottavista asioista, joista mieluiten vaiettaisiin.

Alakoski uskoo, että luokkahenkisiä kirjoja halutaan lukea. Lars Norénin näytelmissä yläluokan ihmiset repivät toisiltaan silmät päästä ja sielun verille, ja hyvin toimeentulevat ruotsalaiset kansoittavat loppuunmyydyt näytökset. Miksi alaluokan realistinen kuvaus ei kiinnostaisi niitä, joiden elämästä se kertoo? Sen ongelmat ovat kuitenkin monelle tuttuja.

"Minulla ei ole mitään toisen kirjan kauhua. Kamppailin ensimmäisen kanssa 20 vuotta. Tunnen nyt itseni varmaksi ja aion kirjoittaa 80-vuotiaaksi saakka."

Alakoskea jännittää, millaisen vastaanoton hänen kirjansa saa syksyllä Suomessa.

Tai Saksassa. Alakoskea huvittaa se, että kirja käännetään myös saksaksi. Kustantaja on löytänyt kääntäjän, joka osaa ruotsia, saksaa ja suomea. Suomea on kirjassa paljon, yksinkertaista ja kömpelöä blattefinskaa, jota Alakoski on käyttänyt osoittaakseen, miten vaikeaa siirtolaislasten on kirjoittaa äidinkieltään, ellei sitä ole opetettu koulussa.

"Olen huomannut, että monet ruotsinsuomalaiset puhuvat kömpelöä ja ontuvaa suomea", Alakoski sanoo.

Sellaista hänenkin suomensa on. Ruotsista on tullut työkieli, suomea hän käyttää vieraillessaan sukulaisten luona Savonlinnassa kesäisin. Hän ei mielellään lue edes suomea, vaikka seuraakin suomalaista kirjallisuutta.

"Pidän kirjallisuudesta. Suomalaiset kirjailijat ovat toinen toistaan ihanampia. Nautin heidän teksteistään kovasti, enkä löydä koskaan mitään huomautettavaa. Mutta enhän minä nykyisin ehdi lukea mitään."

Alakoski katsoo kelloa. Se on vaarallisen paljon. "Nyt minun pitää mennä, että ehdin koota ajatukseni ennen esiintymistä."

Varttitunnin kuluttua hän astelee Östermalmin kirjaston nurkkaukseen, joka on ahdettu täyteen tuoleja, napsauttaa mikrofonin on-asentoon ja aloittaa ties monennenko kerran: "Hej, minä olen Susanna Alakoski." Svinalängorna on ensimmäinen ruotsinsuomalaisen kirjoittama romaani, josta on tullut myyntimenestys. Romaani on ollut myyntilistojen kärjessä viime keväästä saakka, ja siitä tehdään parhaillaan elokuvaa.

Helsingin Sanomat | hs.sunnuntai@sanoma.fi