Mahtimiesfani teki vuoden tiedekirjan

Tarinankertoja Mirkka Lappalainen hallitsee piinkovan ironian
Voittokirja avaa 1600-luvun vallan, arjen ja rakkauden kiemuroita

 Viime viikon keskiviikkona Mirkka Lappalainen koki yhden niistä aamuista, jolloin ihminen huomaa, että elämä voisi paremminkin ihmispoloa kohdella.

Hän oli ryöminyt tiskialtaansa alle ja puhdisti vetistä kaappia tyhjistä pulloista, kukkaruukuista ja muusta roinasta. Toive oli, että talonmies saapuisi ja pian.

Samassa puhelin pirahti ja julkaisupäällikkö Eeva-Liisa Aalto ilmoitti, että Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja Suomen tiedekustantajien liiton nimeämä raati myöntää hänelle viikon kuluttua Vuoden tiedekirja -palkinnon.

Palkinto tuli Lappalaisen esseekokoelmasta Maailman painavin raha, jonka kertomuksissa käsitellään 1600-luvun pohjolan valtataisteluja, taloutta, rakkautta, tiedettä ja arkea.

Päivä oli pelastettu, ja paljon enemmänkin. Näkyvän tunnustuksen saanti on huima kokemus, kun on Lappalaisen kaltainen, vähintään keskivaikeaa itsekritiikkiä poteva 30-vuotias tutkija.

Ja 10000 euron palkinnolle matalapalkkainen assistentti keksi nopeasti käyttöä.

Ainakin uuden digikameran Lappalainen aikoo ostaa, osin työvälineeksi. Voittokirjassakin on monta Lappalaisen pölyisten arkistojen kätköissä napsimaa kuvaa, kuten esimerkiksi Svean hovioikeuden jäsenien allekirjoittama Arnold Johan Messeniuksen kuolemantuomio vuodelta 1651.

"Olen hirvittävän iloinen etenkin siitä, että palkinto myönnettiin tällaiselle erilaiselle historiankirjoitukselle", Lappalainen sanoo työhuoneessaan Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian laitoksella.

Muistitauluun on kiinnitetty kuvat kahdesta Lappalaisen suosikista, Beatles-kitaristi George Harrisonista ja näyttelijä Humphrey Bogartista.

Mutta eniten seinällä on muistilappujen ja korttien jälkeen Tenavat-sarjakuvia, joissa Ressu kärsii koirankoppinsa päällä kirjoittamisen tuskasta.

Kirjoittamisen vaikeus on tuttua myös tutkijaksi poikkeuksellisen vaivattomia, teräviä ja hauskoja lauseita kirjoittavalle Lappalaiselle.

"Koen olevani sielultani tarinankertoja. Tuntisin hirveää epätyydytystä, jos kukaan ei lukisi tekstejäni."

Puolentoista vuoden takaisessa väitöskirjahaastattelussaan Lappalainen totesi, että "huonosti kirjoitettu tutkimus ei ylipäätään voi olla hyvää, koska historiantutkimusta ei ole 'olemassa' kirjallisen asunsa ulkopuolella".

Englanninkielisiin tieteellisiin julkaisuihin kirjoittaminen on hänestä yliarvostettua.

Lappalaista onkin jo ehditty verrata suosittuun ruotsalaiseen historian popularisoijaan Peter Englundiin. Suomalaisista hän pitää taitavina historian popularisoijina Markku Kuismaa, Heikki Ylikangasta ja Matti Klingeä.

Mutta rajansa popularisoinnillakin on. Lappalainen ei esimerkiksi ole innostunut norjalaisen kirjailijan Karsten Alnæsin tavasta jatkuvasti toitottaa, kuinka onnettomia entisaikojen ihmiset olivat: "Ei historian lähteistä voi päätellä, että ihmiset olisivat olleet jotenkin erityisen onnettomia, vaikka nykyoloihin nähden heillä olikin kurjat olot."

Lappalainen ei löydä mitään varsinaista syytä, miksi hän valitsi alakseen juuri historian.

"Kävin Kallion ilmaisutaidon lukion, eivätkä siellä historia ja arkeologia todellakaan olleet muodikkaita aloja. Ehkä se oli minun tapani olla anarkisti", Helsingin Pihlajanmäen lähiössä kasvanut tutkija sanoo.

Ainoaksi ahaa-elämyksekseen hän mainitsee sen, kun hän ensi kerran 5-6-vuotiaana näki Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjan etusivun. "Kunnas on loistava historian popularisoija. En ole vieläkään löytänyt Koiramäestä yhtään varsinaista historiallista virhettä."

1600-luvun historiaan Lappalainen on ollut koukussa 1990-luvun lopulta lähtien. Hänen palkittu väitöskirjansa käsitteli Creutzin suvun tarinan kautta suurvalta-Ruotsin syntyä sekä aatelin sisäistä valtataistelua. Tai kohteena olivat lähinnä suvun miehet, koska naisista ei paljon ole mainintoja tuon ajan dokumenteissa.

"Olen minä vähän tällainen mahtimiesfani."

Lappalaisella on tapana kutsua 1600-lukua "historian oudoimmaksi vuosisadaksi", jolloin maailma alkoi kääntyä kohti modernia muotoaan.

Tutkijan mukaan 1600-luvulla Ruotsista tuli maailman tehokkain yhteiskunta, joka alkoi rekisteröidä ihmisten jokaista tekemistä. Näin kuningas pystyi paremmin verottamaan alaisiaan ja maksamaan valtavat sotaretkensä.

"Eikä tehokkuuden ja kaiken rekisteröimisen tapa ole pohjolasta mihinkään lähtenyt."

"Siihen aikaan ihmiset elivät todellisuutta, jota nykyihmisen on hyvin vaikea ymmärtää. Koulutetut ihmiset saattoivat yhtä vakavasti samassa kirjeessä pohtia monimutkaisia bisneskuvioitaan ja sitä, kuinka noidat lentävät kyöpelinvuorille ja naiset synnyttävät käärmeitä ja sammakoita."

1600-luku oli hänen mukaan todellisuuspakoista, tragikoomista, karmeaa ja hullua, mutta ei kyynistä aikaa.

"Itse olen kyynisyyteen ja piinkovaan ironisointiin taipuvainen ihminen, ja jollain tavalla ihailen tuota 1600-luvun viattomuuden aikaa."

"Mutta en minä 1600-luvulla haluaisi elää. Sen verran paljon pidän antibiooteista, särkylääkkeistä ja tasa-arvosta."

Lappalainen sanoo, ettei hänen palkitussa teoksessaan sinänsä ole mitään suurta sanomaa tai opetusta. Tai löytyyhän niitä, kun hän muutaman sekunnin ehtii asiaa pohtia.

"Haluaisin, etteivät ihmiset kuvittelisi, että me nykyisin elämme yhtään sen merkittävämpää historian huipentumaa kuin entisaikaisetkaan ihmiset elivät omana aikanaan. Nykyisin helposti ajatellaan, että entiset ihmiset ovat olleet olemassa vain meitä varten. Ei se niin ole."

Mirkka Lappalainen: Maailman painavin raha. Kirjoituksia 1600-luvun pohjolasta. WSOY. 264 s. 34 e.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi