Matka alkaa pannuniskusta

Poika tappaa paistinpannulla isokokoisen naisen, joka nai hänen isäänsä, koska luulee sukupuoliyhdyntää karhun hyökkäykseksi.

Tästä alkaa pakomatka läpi osavaltioiden ja vuosikymmenten John Irvingin uudessa Viimeinen yö Twisted Riverillä -romaanissa. Lähtökohta kuulostaa irvingmäiseltä - karhuineen päivineen.

"Se on rajaseututarina ja monessa mielessä lännentarina. Tapahtuu väkivaltainen teko, joka ei edes ole tahallinen, mutta silti poikii lisää väkivaltaa", sanoo Irving.

Irving istuu keskiviikkona kahvila Strindbergin ruskeassa nojatuolissa kirjahyllyn edessä ja näyttää matkapäivän jäljiltä rättiväsyneeltä. Siltä, että mielellään vain siemailisi teetä ja sulautuisi nojatuoliin.

Hän mainitseekin ohimennen, että illalla varmasti uni maistuu.

Irving on saapunut Helsinkiin markkinoimaan kirjaa, joka tänä keväänä ilmestyi suomeksi.

Romaani tapahtumapaikka on sahaus- ja tukinuittoyhteisö, jonka työmiehiä ja ahkeria naisia muonittaa Dominic-niminen kokki.

Hänellä on Danny-poika sekä rakastaja, joka saa paistinpannusta.

Tapon jälkeen isä lähtee livohkaan poika kainalossaan. Heitä ryhtyy jäljittämään tukkilaiskylän sheriffimäinen poliisi, Carl, joka ei helpolla luovutakaan.

Dannyn ja Dominicin pakomatka vie heidät Bostoniin, Vermontiin, Torontoon ja sieltä takaisin Yhdysvaltoihin. Tapahtumat ulottuvat 1950-luvulta 2000-luvun puoliväliin, Vietnamin sodan tunnelmista terrorismin vastaisen sodan ajan alakuloon.

Nämä reissut tekevät Dannysta kirjailijan. Teos on metakirja ja kertomus tarinankerronnasta. Danny kirjoittaa seikkailutarinansa vaiheita kirjoiksi ja tarkkailee, millaisen vastaanoton ne saavat.

"Huvittelin sillä tavoin, että annoin Dannylle lähes tismalleen samanlaisen profiilin kirjailijana kuin itselläni on. Hän kävi samat kirjoittajakoulut samanikäisenä kuin minä."

"Hänen elämänsä on kuitenkin minun elämäni vastakohta. Hänen kaikki pahimmat pelkonsa käyvät toteen", Irving sanoo.

Kirjoittaminen on terapiaa. Kun pakkomielle tai pelko puetaan sanoiksi ja pannaan kansien väliin, se saadaan pois mielestä. "Minun kohdallani se ei selvästikään ole toiminut, sillä kirjoitan samoista aiheista uudestaan ja uudestaan", Irving sanoo ja nauraa.

Romaanissa on kolme tasoa. Tapahtumien julkitaso, tapahtumien taso Dannyn kirjoissa ja tirkistelijän taso, jonka hävytön lukija kuvittelee mielessään: missähän määrin Irving kertoo itsestään?

Kuusisataasivuinen romaaninjärkäle vaatii taustatyötä, mutta tällä kertaa Irving pääsi sen suhteen helpommalla kuin esimerkiksi edellistä Kunnes löydän sinut -romaania kirjoittaessaan.

"Aihepiiri oli minulle monin tavoin tuttu", hän selittää.

"Vartuin eteläisessä New Hampshiressa ja minun lapsuudessani tukkeja uitettiin vielä joessa. Katselin usein, kun ne lipuvat valtamereen. Serkkuni ovat alalla, ja minun oli nyt helppo hankkia heiltä taustatietoja ja kontakteja", kertoo Irving, 68.

"Tutustuin elämäni ensimmäisiin suomalaisiin 15-16-vuotiaana. He olivat tukkityöläisiä New Hampshiressa."

Kirjan kirjoittaminen kesti kolme vuotta, mikä on Irvingin mittapuulla vähän.

Työläintä työstäminen kuitenkin oli, ennen kuin sanaakaan oli paperilla.

"Teos kehittyi mielessäni 20 vuotta ennen kuin aloin kirjoittaa sitä. Tiesin sen sisällöstä tosi varhain tosi paljon."

Esimerkiksi Dannyn iän Irving oli linjannut jo varhain.

"Hänen piti olla tarpeeksi vanha ollakseen kiinnostunut seksistä, mutta tarpeeksi nuori suhtautuakseen siihen viattomasti."

Ongelmana oli tarinan pakopiste, lopussa sarastava toivo. Irving keksii kirjoihinsa aina ensin viimeisen lauseen. Se on romaanin peruskivi, jota kohti juonta kuljetetaan.

"Kuuntelen päässäni loppulauseen sävyä. Onko se surullinen vai toiveikas. Tällä kertaa sävy oli toiveikas, mutta minun oli vaikea löytää sille perustetta tarinasta. Mitä niin hyvää Dannyn elämässä muka tapahtuu?"

Lopulta Irving keksi vastauksen. Ei paljasteta sitä, mutta muistutetaan, että romaani kertoo nimenomaan kirjailijasta.

Irvingin kirjat tunnetaan eriskummallista henkilöhahmoista ja juonenkäänteistä. Niitä on tälläkin kertaa kirja täynnä: esimerkiksi taivaalta laskeutuva alaston laskuvarjohyppääjä jää Dannyn mieleen tavoittamattomana, ylhäisenä venushahmona.

Myös groteskit onnettomuudet ovat perus-Irvingiä, samoin väkivalta.

"Tämän kirjan aiheena se kuitenkin on erityisen keskeinen", Irving sanoo. Hänen mukaansa se on kannanotto cowboy-mentaliteettia kohtaan. Maaseudulla Yhdysvaltojen pohjoisosassa törmää vieläkin sellaiseen usein.

Myös perheväkivalta on yleistä. "Miehet hakkaavat vaimojaan, tai ex-puolisoiden rakastajia."

Tätä puhetta vasten Viimeinen yö Twisted Riverillä kuulostaa voimakkaasti väkivallan vastaiselta romaanilta. Vaikka Irvingin kirjojen väkivalta olisikin helppo tulkita myös Pulp Fiction -henkiseksi kotoisaksi mäiskeeksi, jonka tehtävä on ylläpitää tunnelmaa.

Varsinkin, kun tämänkin kirjan kerrontaotteessa on kauttaaltaan sarjakuvamaisia piirteitä. Tuttua yliampuvuutta, joka saa ihmiset joko rakastamaan tai inhoamaan Irvingin kirjoja, tätäkin.

Kirja kuljettaa lukijan myös läpi Yhdysvaltojen historian - periaatteessa. Yhteiskunnalliset virtaukset pysyvät kuitenkin taustalla. Ainoastaan Vietnamin sota ja George W. Bushin valtakauden tapahtumat nousevat keskeiseksi aiheeksi.

Tämä ei olekaan poliittinen kirja, Irving sanoo.

"Aluksi luulin, että romaanista tulee poliittinen, mutta tajusin olevani väärässä."

Pikemminkin teos on haikea ja nostalgisoiva. Kenties koskettavin yhteiskunnallinen kannanotto on se, että keskeisen tarinan henkilön tuhkat sirotellaan jokeen syyskuun 11. päivänä vuonna 2001.

Niinkin voi ottaa kantaa: surumielisesti lipumalla. Joskus se on tehokasta.

Toisaalta yhteiskunnallinen kannanotto on kirjassa lopulta vain sivujuonne. Romaani kertoo yksilöiden elämänkaaresta. Siitä, kuinka verevä nainen, jota tirkistellään kylpyhuoneen seinän läpi, muuttuu valkotukkaiseksi ja hauraaksi vanhukseksi.

Nämä kaaret Irving piirtää huolellisesti, loppuun asti.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi