Mietelmä uskonnon ja tarinankertomisen juurista

Kahdesti haarautuva puu on tervetullut käännös scifin mestarilta

Unohtakaa ennakkoluulonne scifistä ja fantasiasta. Kahdesti haarautuva puu on lyyristä antropologiaa, pienieleinen mietelmä ihmisten kohtaamisesta ja kulttuurin solmuista. Se on mestarin työtä ja erittäin tervetullut julkaisu BTJ:ltä. Ursula Le Guinin pieni romaani kertoo Sutty-nimisestä nuoresta naisesta, josta tulee tähtienvälisen yhteisön Ekumeenin edustaja Aka-planeetalla. Hän saa tehtäväkseen tutustua paikalliseen väestöön.

Planeettaa hallitseva valtakoneisto on tuhonnut kirjat ja yrittänyt hävittää menneisyyden. Asukkaat elävät pelossa, pitäen perinteensä piilossa.

Perinteen ytimessä on kertominen, Suuri Tarina, jossa yhdistyvät todellisuus, viisaus ja taito - hieman kuin sanskriitin käsitteessä dharma tai tiibetin kielen sanassa chö.

Kyllä, yhteys Kiinan ja Tiibetin tilanteeseen on selvä, mutta kyse ei ole suorasta analogiasta. Kahdesti haarautuva puu on tarinana ohut, mutta sen voima on dialogeissa, joissa maailmankuvat kohtaavat, sekä Suttyn oivaltavasti kuvatuissa havainnoissa ja pohdinnoissa.

Le Guin rytmittää lauseensa haikumaisella keveydellä: "Aurinko sykki kuin valkoinen rumpu tummansinisellä taivaalla. Oli keskikesä, lumivyöryjen aika." "He istuivat vaiti vuoren sisällä, luolissa täynnä olemista."

Helpotuksen huokaus - Jyrki Iivosen käännös ei rasita Le Guinin lauseita. Samaa ei voinut sanoa hänen edellisestä Le Guin -käännöksestään, novellikokoelmasta Sisämeren kalastaja (2000). Kahdesti haarautuvan puun keskeisin kysymys on tarinankerronnan suhde uskontoon. Tämä on tarina tarinoista, ja se kysyy voisiko kaikkein suurin tarina olla mitään muuta kuin jotain minkä me kaikki kokisimme pyhäksi. Toisin sanoen, mikä tarinoimisessa vie ihmisen aina kohti uskontoa?

Le Guin esittää häpeilemättä näkemyksensä uskonnosta ja sellaisesta hengellisyydestä, jota hän pitää arvokkaana.

Visiota voisi kuvata buddhalaisesti värittyneeksi taolaisuudeksi. Suttyn mukaan akalaisten Suuri Tarina on erilainen uskonto kuin Terran uskonnot, koska "siitä puuttui kokonaan dogmaattinen usko, tunnepitoinen vimma, palkinnon lykkääminen tuonpuoleiseen elämään sekä kiihkouskovaisuuden arvostus."

Le Guin ei saarnaa. Siihen hän on siihen liian hienovarainen, liian vähän katkera. Siinä missä moni antropologisesti tarkkasilmäinen tieteiskirjailija kompastuu lapsellisiin stereotypioihin uskontoja käsitellessään - Iain M. Banks tulee ensimmäisenä mieleen - Le Guin on paljon uskottavampi, rehellisempi ja inhimillisempi. Kuva akalaisten uskonnosta tietysti välittyy meille vain Suttyn kautta. Me saamme vain hänen tulkintansa.

Le Guin piirtää tarkasti hänen ongelmansa - miten vaikeaa on lähestyä uskontoa ei-uskonnollisesta näkökulmasta.

"Uskomuksen oppiminen uskomatta itse on kuin laulun laulaminen ilman säveltä", hän kirjoittaa, ja jatkaa ymmärtämisen edellyttämästä asenteesta. "Se on enemmän kuin näytelmän katsomiseen tarvittava epäuskoisuuden hylkääminen, mutta vähemmän kuin kääntymys. Se on asenne, asento tanssissa."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi