Monta elämää ja monta ääntä

Kirjailija, runoilija ja aktivisti Amiri Baraka vastustaa yhä valtaa
Keravalla esiintyvän Barakan työhön tiivistyy tänään alkavan Kerava Jazzin teema: jazz ja runous

Harri Uusitorppa

NEWARK. "Alussa oli musiikki", sanoo kirjailija Amiri Baraka , 66, ja rummuttaa sormenpäillään parhaat päivänsä nähnyttä pöytää, jonka ääressä on tehty vallankumouksia neljäkymmentä vuotta.

"Sanat tulivat myöhemmin, vasta paljon myöhemmin."

Voi olla, että Baraka muistelee varhaisia vuosiaan New Jerseyn Newarkissa, jossa hän on asunut suurimman osan elämästään. Mutta voi myös olla, että sukupolvensa tuotteliaimpiin afroamerikkalaisiin kirjailijoihin kuuluva Baraka puhuu vertauskuvin runouden "olemuksesta".

Jälkimmäinen vaihtoehto vaikuttaa todennäköisemmältä, mikäli Amiri Barakan ylevästä tyylistä voi mitään päätellä.

Ja toden totta: "Jos runoilija ei pidä musiikista, ei hänen pitäisi olla runoilijakaan. Mutta myönnän, että saatan olla tässä asiassa hieman asenteellinen", jatkaa Baraka, ja nauraa käheällä, katkonaisella äänellä.

Toisessa huoneessa, kirjoilla ja levyillä ladatussa työtilassa, soi viisikymmentäluvun bebop, mutta se peittyy tuon tuostakin yläkerrasta kaikuvaan jykevään hiphoppiin: lapsenlapset ovat poikenneet isovanhempiensa, Amiri ja Amina Barakan luokse.

Amiri Baraka on herännyt

haastatteluun vakituisilta iltapäivänokosiltaan, joiden avulla hän jaksaa kirjoittaa jälleen seuraavaan aamuun saakka. Työn alla on muun muassa muutama jazzia käsittelevä kirja, joiden viimeistelyyn hänellä on aikaa oikeastaan vasta nyt.

Ja nyt Barakalla on myös enemmän aikaa esiintymiseen. Hän lukee runojaan mielellään livenä, jazzmuusikkojen kanssa, niin kuin on lukenut neljäkymmentä vuotta. Ensimmäisen runolevynsä, Black Dada Nihilismus , hän teki New York Art Quartetin kanssa 1964.

Amiri Baraka jätti päivätyöt vasta viime vuonna, jolloin hän jäi eläkkeelle New Yorkin valtionyliopistosta täysin palvelleena professorina. Barakan työpaikka, Stony Brook, oli New Yorkin Long Islandilla, Manhattanin "takana".

"Elin melkein kuin maanpaossa, sillä jouduin ajamaan autolla joka päivä kaksi tuntia töihin ja kaksi kotiin. Mutta en saanut muutakaan työtä, syystä tai toisesta", hän sanoo ja heittää ilmaan ajatuksen vaientamisesta. Hän on ollut viimeiset 30 vuotta vakaumuksellinen kommunisti, joka uskoo kapitalistien salaliittoihin.

Ainakin puolivakavissaan.

Baraka lainaa puhuessaan muun muassa Leniniä, Mao-Tse Tungia ja kääntää keskustelun tuon tuostakin päivänpolitiikkaan: Yhdysvaltain ja Kiinan yhteenottoon, Italian parlamenttivaaleihin, Euroopan tulevaisuuteen. Hän voi kuulostaa ensi alkuun siltä kuin olisi juuttunut 1960-luvulle, kultakaudelleen, mutta ainakaan hän ei ole sulkenut korviaan.

Yliopistossa Barakan

oppiaine oli Africana Studies , afroamerikkalainen kulttuuri.

Hänen suuressa kodissaan siitä on merkkejä kaikkialla: on afrikkalaisia huonekaluja, veistoksia ja tekstiilejä. On kaksi vanhaa valokuvaa Barakasta saksofonisti John Coltranen kanssa, on piano joka ostettiin kun laulaja Nina Simone asui perheen kanssa muutaman kuukauden, on runoilija Langston Hughesin konekirjoittama kellastunut tekstiarkki.

Hughes oli ensimmäinen runoilija, jonka Baraka, tuolloin vielä nimeltään Leroy Jones, kuuli lukevan tekstejään ääneen jazzmuusikkojen kanssa.

"Hän teki minuun suuren vaikutuksen. Olen uskonut koko ikäni siihen, että runo ja musiikki kuuluvat yhteen."

Vehreiden puiden

varjostama kolmikerroksinen talo oli myös aikoinaan "afrikkalainen" maamerkki. Baraka maalasi sen muuttaessaan, kolmekymmentä vuotta sitten, punaisella ja mustalla siinä toivossa, että se muistuttaisi kasvukauden alussa afroamerikkalaisten kansallislippua.

Nyt se on huomaamattoman harmaa, mutta poikkeaa kadun muista taloista tyylinsä ja kokonsa puolesta. Tilaa on jopa omalle pienelle klubille, Kimako's Blues People, joka on remontoitu kellarikerrokseen.

Sinne on varastoitu myös niiden levyjen masternauhat, joita Baraka julkaisi omalla Jihad-merkillään 1960-luvulla muun muassa Albert Aylerin , Sun Ran , Sonny Murrayn ja Pharoah Sandersin kanssa. Se oli osa hänen kulttuuripoliittista työtään.

1960-luvulla Baraka kuuluikin kansallisen afroamerikkalaisen kulttuuriliikkeen, Black Arts Movementin keskeisiin voimahahmoihin. Hänen kirjoituksensa auttoivat määrittelemään uutta "mustaa estetiikkaa": kokoelmat Blues People (1963) ja Black Music (1968) ovat jo klassikkoja.

Amiri Barakaa voisi

kutsua legendaariseksi, ellei sana oli kärsinyt inflaation.

Mutta neljäkymmentä kirjaa julkaissutta Barakaa voi, todellakin, kutsua tarunomaiseksi tyypiksi, jolla on uskomattomia muistoja uskomattoman monista kirjailijoista, muusikoista ja kulttuurivaikuttajista: Allen Ginsbergista , Gregory Corsosta ja Jack Kerouacista, Thelonious Monkista, John Coltranesta, Ornette Colemanista, Archie Sheppista ja Cecil Taylorista, Fidel Castrosta, Malcolm X:stä ja Stokely Carmichelista .

"Monet kytkevät minut vieläkin Beat-liikkeeseen, mutta se oli vain ohimenevä vaihe. Ginsbergin kanssa olin hyvä ystävä hänen kuolemaansa saakka vaikka olinkin eri mieltä monesta perustavasta kysymyksestä", muistelee Baraka, joka toimitti viisikymmentäluvun lopulla ensimmäisen vaimonsa Hettie Cohenin kanssa Beat-tekstejä julkaissutta Yugen -lehteä.

"Mutta Kerouac? Mitä sanoisin hänestä? Hän kirjoitti joitakin kiinnostavia tekstejä mutta oli loppujen lopuksi typerys, mitä tietoisuuteen tulee."

Paitsi kirjailija, runoilija ja opettaja Baraka on myös näytelmäkirjailija, esseisti, musiikkikriitikko, kansalaisoikeustaistelija ja kansalaisaktivisti, joka ei ole luopunut koskaan vaikuttamisesta, vaikka vakaumukset ovat vaihtuneet.

Baraka on nimittäin kääntänyt takkinsa monta kertaa, ja muuttanut samalla nimeään: hän on ollut Everett Leroy Jones , beat-boheemi LeRoi Jones , muslimiksi kääntynyt kansalaisoikeustaistelija Ameer Barakat , afroamerikkalainen nationalisti Imamu Amiri Baraka . Nyt, lopulta, hän on pelkkä Amiri Baraka, mustasta nationalismista irtisanoutunut "kolmannen maailman marxisti".

Baraka sanoo, ettei voinut puolustaa käänteistä rasismia: että valkoiset olisivat luonnostaan pahoja ja mustat hyviä.

"Minusta tuli kommunisti. Se ratkaisi koko kysymyksen."

Mutta kuka Amiri Baraka

oikein on? Kysymys minuudesta nousee hänen teksteistään tuon tuostakin: "Kun he sanovat, 'Se on Roi / joka on kuollut' Minä ihmettelen / ketä he tarkoittavat", hän kirjoitti runossa Valehtelija jo 1964.

Amiri Baraka sanoo nyt, että pysyvää on ollut vain muutos, ja musiikki: blues, jazz, soul. Musiikki on ollut alusta alkaen hänen suurin intohimonsa.

"Nuorena soitin jonkin verran pianoa, trumpettia ja rumpuja, mutta en jaksanut harjoitella. Malttamattomuuteni takia minusta ei olisi koskaan tullut hyvää saati merkittävää muusikkoa. Runojen kirjoittaminen sopi minulle paljon paremmin."

Mutta myöhemmin Baraka huomasi, ettei se ollutkaan kovin kaukana musiikista.

"Runous on musiikkia, eikä muuta kuin musiikkia. Sanoja, joille annetaan musiikillisia painotuksia", hän määrittelee.

"Kun Thelonious Monk ja John Coltrane soittivat Five Spotissa [kuuluisa jazzklubi New Yorkin Manhattanilla] minä olin siellä joka ilta: asuinhan klubin yläpuolella. Se oli uskomatonta - ja jätti minuun jäljet, joita ei voi pyyhkiä."

Amiri Baraka esiintyy Kerava Jazzissa lauantaina kokoonpanossa, johon kuuluvat saksofonisti Hamiet Bluiett, basisti Wilber Morris ja rumpali Reggie Nicholson. Konsertti Kerava-salissa klo 17. Barakan luento Keravan kirjastossa la klo 11.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi