Näön menetys johdatti kirjoittamaan

Maalari-merimies Olli Lehtinen ryhtyi kirjailijaksi ja löysi romaanimaailmasta yhden elämän lisää

 Esikoiskirjailija Olli Lehtinen kertoo dekkarinsa alkusysäyksestä. Hänen viereensä istui raitiovaunussa ihminen, jonka ääni kuulosti hämmentävän tutulta.

Lehtinen ei näe, mutta hän kuunteli, kuinka vieruskaveri puhui puhelimeen täsmälleen hänen hyvän ystävänsä äänellä. Hän ei kuitenkaan tervehtinyt Lehtistä.

Tilanne oli outo, jopa hieman kauhistuttava.

"En sanonut mitään enkä tiedä vieläkään, oliko hän sittenkin joku muu. Mutta keksin, että sokeuteen on mahdollista liittää kauhua, ja tuosta tapauksesta syntyi yksi kohtaus romaaniini", Lehtinen kertoo.

43-vuotiaan Lehtisen tuoreen esikoisromaanin Sokea etsivä (Teos) päähenkilö Jere Kivalo on sokea mies, joka herää Kisahallin putkasta ilman mielikuvia edellisillasta. Kotona Jerelle paljastuu, että tyttöystävä on kadonnut, sängyssä on verta ja lisäksi Jeren jalkaan osuu hänen äitinsä verinen paita.

Lehtinen kertoo kirjoittaneensa paitsi dekkarin, myös ihmissuhdetarinan äidinrakkaudesta ja naisen kaipuusta. Sokea romaanihenkilö suhtautuu elämään ja näkövammaisuuteen ronskilla ja lämpimällä huumorilla, kuten myös Lehtinen, joka itse menetti näkönsä seitsemän vuotta sitten.

"Huumorissa ilo ja suru kulkevat hyvin lähellä toisiaan. Näkövammaiset vitsailevat keskenään usein sokeudesta, toteavat että 'kattellaan' tai 'nähdään', eikä se ole tabu."

Kallion ja Töölön kasvatti Lehtinen on aina harrastanut kirjoittamista jonkin verran, mutta nuorempana veri veti maailmalle.

"Menin merimiesammattikouluun, koska halusin tietää, millaista merimiehen työ on. Mutta vilkkaalle kaupunkilaispojalle oli vähän tylsää istua samassa purkissa pari viikkoa naamat vastatusten samojen ihmisten kanssa. Suurin vaara työssä oli se, että söi liikaa, koska laivoilla oli luksussafkat ja loistokokit."

Eniten hän piti paikkamaalauksesta, joten hän päätti hankkia rakennusmaalarin koulutukseen ja työskenteli pitkään omalla toiminimellä.

Taiteellisia taipumuksiaan hän toteutti hakeutumalla taidemaalari Lasse Marttisen yksityisoppilaaksi ja sen jälkeen Vapaaseen taidekouluun Kaapelitehtaalle. Koulun lomilla hän teki rakennusmaalaustöitä tai otti pestin matkustajalaivalle.

Lehtinen on aina elänyt elämäänsä spontaaniin tyyliin. Yksi ikimuistoisista kokemuksista oli, kun hän armeijan jälkeen osallistui italialaisen sosiologin Maurizio Montalbinin luolakokeeseen.

Montalbini selvitti testiryhmän sopeutumista luolaolosuhteisiin, ja hänen ilmoituksensa julkaistiin myös Helsingin Sanomien Maailman ihmisiä -palstalla.

Lehtinen otti uteliaisuuttaan yhteyttä Montalbiniin ja matkusti Italiaan fyysisiin ja psyykkisiin testeihin.

"Vietimme luolassa seitsemän viikkoa näkemättä päivänvaloa ja kiipeilimme luolanseinämillä. En ymmärtänyt sanaakaan italiaa, mutta kuunnellessani muita opin sitä."

Lehtisen suuri elämänmuutoskin sai alkunsa kesken seikkailun, maailmanympärimatkalla 2001. Silmähermon surkastuma romahdutti hänen näkönsä puolen vuoden aikana.

Hän näkee hahmot ja liikkeet, mutta ei erota kasvonpiirteitä ja käyttää valkoista keppiä.

"Kotiin palattuani istuin nojatuolissa puulla päähän lyötynä ja kuuntelin näkövammaisten kirjaston äänikirjoja. Näkövammaisten koulussa opiskelin pistelukutaidon ja kymmensormijärjestelmän."

Visuaalisen alan ihmiselle elämänmuutos oli raju, mutta Lehtinen kertoo sopeutuneensa yllättävän helposti.

Hän löysi maalarin työn tilalle vanhan harrastuksensa kirjoittamisen, alkoi työskennellä ruudunlukuohjelman avulla, opiskella Kriittisessä korkeakoulussa ja toimia pakinoitsijana.

"Aion jatkaa sokean etsivän tarinaa mutta siirtyä jännityksestä kauhun suuntaan. On loistava tunne, kun saa romaanimaailman pyörimään päässä. Se on kuin yksi elämä lisää", Lehtinen toteaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi