Nuoret oppineet vanhojen tekstien pauloissa AS Byatt paljastuu kyvykkääksi teksti-imitaattoriksi, kun hän uppoutuu viktoriaanien maailmaan

kirjat

Kun antaa romaanille alaotsikoksi "romanttinen kertomus", se selittää paljon. Niinpä luvassa on yhteensattumia, uusia rakkaussuhteita, ahneutta ja kilpajuoksua tärkeiden löytöjen perässä kuin pitkässä televisiosarjassa.

Elokuvahan tästä kirjasta toki tehtiin. Mutta siinä on harvinaisen paljon aineistoa, jota ei kuviksi saa.

Kyse kun on kirjallisuudentutkijoista. Nuori tutkija Roland saa sattumalta kirjastossa vihiä, että hyvän aviomiehen perikuva, viktoriaaninen runoilija Randolph Ash olisikin ollut rakastunut lahjakkaaseen naisrunoilijaan nimeltä Christabel LaMotte. Roland ottaa yhteyttä naiseen, joka tuntee puolestaan Christabelin ja tämän asuinkumppanin, taidemaalarin Blanche Gloverin asiat.

He löytävätkin nipun rakkauskirjeitä vuodelta 1859. Siitä seuraa melkoinen soppa, koska asiasta saavat vihiä myös yhdysvaltalainen Ash-spesialisti ja Rolandin esimies, Ash-tutkimuskeskuksen johtaja. Rakkauden lisäksi riivaavat siis myös vanhat tekstit.

Byattin Riivaus muistuttaa paikoin

David Lodgen hervotonta parodiaa

Maailma on pieni, joka seuraa kirjallisuudentutkijan toilailuja pitkin maailmaa. Byattin otteet jälkistrukturalistisista teksteistä ja näytteet naistutkimuksen aikaansaannoksista kielivät, että asialla on kyvykäs teksti-imitaattori.

Mutta Byattin varsinainen saavutus on tuottaa kymmeniä sivuja viktoriaanista runoutta. Siksi romaanille on tarvittu toinenkin suomentaja,

Leevi Lehto, jonka käsialaa ovat runoimitaatioiden suomenkieliset versiot, usein jopa onnistuneesti mitalliset. Ei vain

Marja Alopaeus ole siis tehnyt valtavan työn tämän kirjan äärellä.

Kerronta katkeaa tavan takaa Ashin ja LaMotten runoihin, kuten myös heidän kirjeenvaihtoonsa sekä Ashin vaimon ja Christabelin naiskumppanin päiväkirjoihin. Byatt on paneutunut 1800-luvun kirjoitustyyleihin niin perusteellisesti, että pahimmillaan kirjeitä on yli kuusikymmentä sivua peräperää. Ja lisäksi vielä sivukaupalla runoja.

Se ei ole viisas ratkaisu, varsinkin kun kirjeet on painettu hankalasti luettavalla kursiivilla. Vähempikin tekisi selväksi Byattin sankarillisen taustatyön, oppineisuuden ja tyylillisen loistokkuuden.

Mutta kun näistä tyylipastisseista pääsee eteenpäin, tarinaa huomaa seuraavansa herkeämättömän innostuneena. Miten kävi kahden runoilijan suhteen moraalisesti ankaralla ajalla? Miten etenee kahden runoilijan suhdetta tutkivan tutkijan suhde? Meneekö koko arvokas aineisto sittenkin Yhdysvaltoihin dollaritukkujen voimalla? Ja onko kaikki kirjoitettu jo vanhoihin myytteihin?

Riivaus tuo vääjäämättä mieleen myös

John Fowlesin

Ranskalaisen luutnantin naisen, mestariteoksen, joka rakensi viktoriaanisen maailman pikkutarkasti mutta otti mukaan vielä romaanikerronnan uusimmat suuntaukset.

Byatt sen sijaan kertoo vanhanaikaisesti, kuin 1800-luvun romaania jäljitellen. Runsaat yksityiskohtien kuvaukset tuntuvat taaskin tyylijäljitelmältä.

Joka tapauksessa esiin piirtyy vaikuttava kuva ajasta, jolloin kamppailtiin uskonkysymysten parissa, käytiin meedioiden istunnoissa ja jolloin

Darwinin

Lajien synty oli juuri ilmestynyt.

Nykyajan tutkijat jäävät lopulta viktoriaanisia runoilijoita kalpeammiksi hahmoiksi, osin pelkiksi luonnoksiksi. Byatt ei siis viisastele omasta ajastaan käsin, vaan tempautuu mukaan menneisyyden lumoon.

Romaanin eri tekstitasot kommentoivat toisiaan. Tietenkin: eihän

Riivaus muuten olisi 1980-luvun lopulla syntynyt kunnianhimoinen tekele. Mutta sen lukemiseen ei onneksi tarvita kirjallisuudenopintoja. Pieni sitkeys riittää.

Jukka Koskelainen

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi