Pahuuden paljastaja vaeltaa valoa kohti

Mukkulan kirjailijakokouksen vieras Emmanuel Carrère sukeltaa syvälle ihmismieleen
Nyt ranskalaiskirjailija hautoo mielessään kirjaa venäläisyydestä

Irma Stenbäck

  "Ajattelin, että tämän tarinan kirjoittaminen voisi olla vain joko rikos tai rukous", kirjoittaa Emmanuel Carrère tammikuussa 1999 kirjansa L<´>Adversaire (Valhe) viimeiseksi lauseeksi.

Kohukirjan viimeinen lause kuvaa Ranskan uuden sukupolven parhaimmistoon kohotetun Carrèren kirjailijalaatua. Moneen kertaan palkittu, useille kielille käännetty pariisilaiskirjailija on hätkähdyttänyt lukijoitaan lähes jokaisella kirjallaan.

Kohahdus on syntynyt sanoista, Carrèren ainutlaatuisesta tyylistä paljastaa pahuutta kirjoittamalla.

Le Monden Pierre Lepapen mukaan "Carrère kirjoittaa kaunista, läpikuultavaa ja selkeää tekstiä, joka kuljettaa lukijan jyrkänteen reunalle kuin kävelyretkelle . . . vanha sivilisaatio paljastuu lopulta vain ohueksi ja pettäväksi kuoreksi, jonka lähes mikä tahansa saa särkymään". Valheen lukukokemus viiltää. Kirja on hyytävän hieno, vaikka tosipohjaisen romaanin aihe on kuvottavista kuvottavin, perhemurha.

Tammikussa 1993

arvostettu lääkäri Jean-Claude Romand tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa ja epäonnistui itsensä tappamisessa.

Tutkinnassa paljastui verinen valhe. Romand oli kahdeksantoista vuoden ajan valehdellut ilman mitään järjellistä syytä. Valelääkäri joutui umpikujaan, hän ei kestänyt totuutta vaan ampui läheisensä. Elinkautiseen vankeuteen tuomittu Romand aiheutti Ranskassa valtaisan kohun. Lehdistössä pohdittiin kuolemantuomion palauttamista törkeisiin rikoksiin.

Carrère tutki seitsemän vuotta Romandin perhetragediaa päästäkseen selville mitä perheenisän päässä liikkui. Valhe on dokumenttitarina, rikosromaani, psykologinen ruumiinavaus ihmismielen luhistumisesta.

On kuin lukisi modernia Dostojevskia . Lauantaina Pariisista Suomeen saapunut Carrère varoittaa vertauksista.

"Olisinpa moderni Dostojevski, vaan en ole. Minä olen minä. Yritän parhaani kirjoittaakseni sitä mitä minun on kirjoitettava ollakseni itseni. Rehellisesti sanottuna ei mikään helppo homma", Carrère vastaa Helsingin helteessä.

Pääkaupunki tarjoaa

ranskalaiskirjailijalle parastaan: Bulevardin lehmukset, ihmiset istuskelemassa katukahviloissa kuin Carrèren kotikaupungissa ja aurinko yhtä antelias kuin Välimeren rannoilla. Kirjailija utelee tulevien päivien säitä. "Ei kai vain sadetta ole luvassa Mukkulaan?"

Carrère on nyt toista kertaa Suomessa. Ensimmäisellä visiitillä hän kävi viime syksynä Turun kirjamessuilla. Ranskalaisten tapaan hän haluaisi kokea Lapin yöttömät yöt. Ehkä ensi kerralla, kirjailija pohtii.

Syksyllä suomeksi

ilmestyvä La Classe de neige , Huviretki painajaisiin , on ollut kotimaassaan suosittu kirja. Ranskalainen Claude Miller on ohjannut romaanin pohjalta samannimisen Suomessakin nähdyn elokuvan, joka tulee TV1:stä 9. 7. Myös Valhe -romaanista on tekeillä Nicole Garcian ohjaama elokuva. Huviretki Painajaisiin kuvaa herkän ja hauraan murrosikäisen Nicolasin pelkoja ja kauhufantasioita koulun hiihtoretkellä Alpeilla. Masentuneen isän uhkaukset, salatut pelot muuttuvat todellisuudeksi, joka varjostaa Nicolasin koko loppuelämää.

Romaanin aihe kiusasi kirjailijaa kauan ennen kuin hän pääsi kirjoittamisen alkuun.

"Löysin vihdoin tien kuvata täydellistä häpeää, absoluuttista kunniattomuutta vajoamatta säädyttömyyksiin. Minua on aina kiinnostanut, mitä rikollisten perheiden lasten mielessä liikkuu."

Miksi kirjasi ovat

täynnä sielunelämän mustinta puolta, pelkoa, ahdistusta, väkivaltaa, vieraantumista?

"Totta puhuakseni olen jo kyllästynyt mustaan", mustanahkatakkinen vastaa.

Carrère ei kirjailijana halua toistaa itseään. Valhe ja Huviretki painajaisiin olivat tavallaan rinnakkaisia romaaneja, murenevan identiteetin kuvauksia.

"Nyt haluan aloittaa uuden kauden elämässäni. Ideanpoikasena olisi kirja venäläisyydestä. Mutta en halua puhua siitä, koska kasassa on vasta valkoinen paperi."

Carrère oli elokuvansa toinen käsikirjoittaja Millerin ohella. Carrère tunnustautuu filmihulluksi. Teini-ikäisenä hän haaveili ryhtyvänsä joko tutkijaksi tai ohjaajaksi, mutta pian valkeni "etten ole synnynnäinen ohjaaja".

Ranskassa parikymmentä vuotta asunut Kristina Haataja on suomentanut Carrèren romaanin Huviretki painajaisiin . "Carrèren kieli on herkullista, hienostunutta, yksinkertaisen kaunista ja niin ihmiskeskeistä. Hän käyttää harkiten adjektiiveja. Carrère on täysin oman tiensä kulkija", Haataja ylistää.

"Olen aina kirjoittanut.

En osaa muuta. Siksi olen kirjailija, ei siinä sen mystisempää. Olen opetellut keskittymisen taitoa. Saatan miettiä kirjani aihetta kolmekin vuotta, mutta kun saan ideasta kiinni, kirjoitan sen ulos kolmessa kuukaudessa", Carrère tunnustaa.

Ideointivuosina Carrère puuhailee kaikenlaista muuta, väsää tv- ja elokuvakäsikirjoituksia, erilaisia lehtijuttuja - ja matkustaa Mukkulaan tyhmyyden takia.

Alitajunta on Carrèren mielestä kirjailijan yksi arvokkaimmista työkaluista. Kirjailija kirjoittaa koko ajan, aivoillaan, tunteellaan, alitajunnallaan.

Emmanuel Carrère on ranskalaisen lehdistön lempilapsi. Hänen äitinsä on kuuluisa historioitsija ja Venäjän-tuntija, akateemikko Hélène Carrère d'Encausse. Äidin vanhemmat ovat venäläisiä emigrantteja.

Herrasmieshumanisti, kahden kouluikäisen lapsen kiireinen isä ei halua olla aatelisperheen vesa, vaan omilla avuillaan leipänsä ansaitseva ammattikirjailija. Sitä hän ollut jo kahdeksantoista vuotta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi