Paul Auster on runoilija, josta tuli kertoja

"En ole kirjoittanut runoja sitten vuoden 1979"
New Yorkin kuvaajan mielestä miljoonakaupunki on Amerikan tosi sydänmaata

Suvi Ahola

  Oikeastaan amerikkalainen kirjailija Paul Auster , 55, on perheineen juurimatkalla. Kohde on ollut Norja, josta Austerin vaimon, kirjailija Siri Hustvedtin suku on kotoisin.

"Olemme kiertäneet maata, nähneet länsirannikolla suvun pienen maatilan, jolle ei edelleenkään vie tietä, pitäneet sukukokousta ja käyneet Norjan eteläisimmässä kaupungissa Mandalissa, jossa Sirin äiti syntyi", Auster kertoo.

"Uusimman romaanini, Illuusioiden kirjan , julkaisu Norjassa oli sovittu matkamme ajankohtaan, samalla ilmestyi ruotsinnos . . . Oli siis helppoa tulla myös Helsinkiin."

Täällä Austeria odottaa kuitenkin erilainen ohjelma. Tänä iltana hän kiipeää Huvila-teltan lavalle neljän muun kirjailijan kanssa - lukemaan runojaan. Juhlaviikkojen runoillassa kuullaan kuitenkin myös katkelmia Illuusioiden kirjasta .

"En ole enää runoilija", Auster sanoo syyksi. "Runoni, jotka ovat varsin lyyrisiä, kuuluivat 1970-luvun nuoruuteeni, jolloin en osannut kirjoittaa muuta. Ja silloinkin yritin koko ajan oppia kertojaksi."

Nyt hän on sellainen,: omaperäinen prosaisti, jonka kaikissa teksteissä (esseistä romaaneihin) on omaelämäkerrallisia aineksia, viittauksia maailmankirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin.

Kirjat ovat vuosien varrella muuttuneet, postmodernit tyylikokeilut antaneet sijaa sujuvalukuisille, viihteellisiltäkin vaikuttaville elämäntarinoille.

Itse Auster ei usko muuhun uudistumiseen kuin vanhenemiseen. "Olen läpi tuotantoni yrittänyt löytää jotain uutta, mutta huomannut joka teoksen jälkeen, että kirjoitinkin taas vain omista pakkomielteistäni."

Ikä vaikuttaa

kirjoittamiseen yllättävän paljon, Auster miettii. " Illuusioiden kirja ei olisi voinut syntyä 10-15 vuotta sitten. Viimeistään 50-vuotiaana alkaa paitsi fyysisen kunnon rappio myös sen oivaltaminen, ja se muuttaa sisäistäkin elämää ratkaisevasti."

"Toinen iso asia on se, että ihmiset ympäriltä alkavat kuolla. Ensin menevät vanhemmat, sitten alkavat ystävätkin harventua. Jo pari vuotta olen huomannut keskustelevani usein aaveiden kanssa."

Mutta miten kaikki alkoi? Miten Paul Auster muuttui runoilijasta kertojaksi?

"Vuonna 1979 runoni ehtyivät. Tunsin törmänneeni tiiliseinään kuin joku sarjakuvahahmo", Auster sanoo.

"Eräänä iltana menin seuraamaan, kun tanssija-ystäväni harjoitti uutta koreografiaa ryhmänsä kanssa. Kahdeksan ihmistä tanssi ilman säestystä ja herätti minussa valtavasti tunteita. Välillä koreografi keskeytti harjoituksen, ja liikkeistä keskusteltiin. Minusta heidän sanansa eivät päässeet lähellekään sitä, mitä olin kokenut. Tunsin valtavaa helpotusta."

"Tajusin, ettei kieli kelpaakaan kaiken ilmaisemiseen. Elämässä on asioita, joita ei edes kannata kuvata sanoin. Rohkaistuneena menin kotiin ja aloin heti kirjoittaa."

Kun essee White Spaces (Valkoisia tiloja) oli kuukauden päästä valmis, puhelin soi, ja Auster sai kuulla isänsä kuolleen.

Järkytys vei eteenpäin, esseisiin jotka käsittelivät lapsuutta, traumaattisen olematonta isä-suhdetta, amerikanjuutalaista sukua, kuolemaa. 1980-luvun puolivälissä syntyivät ensimmäiset romaanit, ja varhaisten julkaisuvaikeuksien jälkeen New York -trilogia (1985-87) teki Austerista maailmankuulun.

Kertoja oli syntynyt.

Jos romaani on

kertomista kolmiulotteisesti, Auster on kokeillut myös kaksiulotteista: elokuvaa.

"Toki käsikirjoituksen teossakin tarvitaan kynää ja paperia, mutta muuten se eroaa romaanin kirjoittamisesta joka suhteessa. Miten kerrot elokuvassa, että mies herää 17 vuoden ajan joka aamu samaan aikaan ja lukee New York Timesin? Kirjassa asiasta selviää yhdellä lauseella. Ihmiset ajattelevat usein, että elokuva on jotenkin todellisempaa kuin kirjallisuus, mutta kyllä asia on päinvastoin."

Auster on tosissaan sitä mieltä, että tosia tarinoita on olemassa. Vakaumus on vain syventynyt sen jälkeen, kun hän lähti mukaan ei-kaupallisen, joka puolella Yhdysvaltoja kuuluvan radiokanavan elämäntarina projektiin.

"Ensin minua pyydettiin radioon omia tarinoitani lukemaan, ja kun epäröin, vaimoni sai loistoajatuksen: miksen pyytäisi tarinoita kuuntelijoilta? Esitimme kirjoituskutsun radiossa, pyysimme lyhyitä, tosia kertomuksia, ja niitä tuli yli neljätuhatta. Olen toimittanut tarinoista kokoelman I thought my father was God (Luulin isääni Jumalaksi), jossa on niistä 179."

Kansalaisten kertomukset vakuuttivat Austerin kahdesta asiasta. "Ne todistavat, että jokaisella on ainutlaatuinen, rikas, uskomaton elämä. Se on asia, joka usein unohtuu Amerikassa, kun kaupallinen media korostaa vain rahaa, julkisuutta ja väkivaltaa, ja tavallisia ihmisiä halveksitaan."

"Toinen tärkeä seikka on kirjoittamisen merkitys, jonka tajusin taas uudella tavalla. Kirjoittaminenhan on vaikeaa, keskittymistä vaativaa toimintaa. Nämäkin kertojat olisivat voineet kertoa kokemuksensa haastattelussa, mutta silloin paljon olisi jäänyt puuttumaan. Vasta teksteinä ne olivat niin vahvoja tarinoita kuin olivat."

Tarina-antologia julkistettiin Yhdysvalloissa viime syyskuun kahdentenatoista. Tietysti edellisen päivän tapahtumat vaikuttivat.

"Minä ja National Public Radion Jacki Lyden kiersimme mannerta, tapasimme kokoelman kertojia ja puhuimme täysille saleille. Joka tilaisuudessa aisti sen, miten eri tavalla amerikkalaiset nyt suhtautuivat itseensä. He miettivät, keitä ovat ja mihin uskovat - ja mikä erottaa heidät niistä, jotka hyökkäsivät Amerikkaa vastaan."

Avainsana näissä

pohdinnoissa on Austerin mielestä demokratia: yhteinen perustuslaki, jonka mukaan kaikki ovat lain edessä tasa-arvoisia. Mitä muuta yhteistä amerikkalaisilla onkaan? Demokratiaa hän käsittelee myös terrori-iskun vuosipäivän aikoihin New York Timesissa ilmestyvässä esseessään.

"Otsikkoni on NYC = USA (New York = Yhdysvallat), ja artikkelissa pyrin todistamaan, että suurkaupunki on nykyisin Amerikan todellista sydänmaata - ei suinkaan joku Texas, jota laittomasti, liian vähillä äänillä valittu presidentti Bush ja hänen hallintonsa muut öljymiehet edustavat."

New York on Austerin mukaan selkeä esimerkki siitä, että jonkinlainen demokratia kulttuurien, uskontojen ja rotujen kesken on mahdollinen. "Siellä kahdeksan miljoonaa ihmistä eri puolilta maailmaa elää yhdessä päivästä päivään. Sarajevossa ja Jerusalemissa rinnakkaiselo ei onnistunut."

New York - Austerin romaanitaiteen kehto ja ainainen aihe - onkin hänestä vähemmän paikka kuin idea, inhimillisten vastakohtien laboratorio. "Ja se on Amerikkaa, johon minä haluan kuulua."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi