Proosa on kuin polkupyörä

Hannu Raittilan mukaan se "pysyy pystyssä niin kauan kuin se liikkuu"
Venetsia-romaaniinsa kirjailija loi oman Italian ja insinööritieteen

Maija Alftan

  Hannu Raittila on hyvin hämmästynyt. Romaani Canal Grande sai kyllä loistavat arvostelut kaikissa lehdissä, mutta yksikään arvostelija ei tunnistanut päiväkirjaa pitävän iäkkään kulttuuriesseisti Saraspään esikuvaa.

Niin huolella kuin hän roolikirjoitti sitä ja jopa epäili, että koko juttu on häiritsevän läpinäkyvä. Mamma mia! Canal Grandessa suomalainen sekalainen asiantuntijaryhmä saapuu pelastamaan vajoavaa Venetsiaa. Absurdissa karnevaalissa koheltavat Saraspään lisäksi kulttuuriasiainneuvos Snell, historian dosentti Heikkilä, kertojana karikatyyri-insinööri Marrasjärvi. Ja yllätyksellinen nuori Tuuli, pinnalta mitä välii -ajattelija, lopulta kaiken vastuun kantaja.

Raittilan tuotannossa suomalainen pölvästi-insinööri on ennenkin asentanut Italiassa sähköjä ja äimistellyt sikäläistä elämänmenoa. Novellissa Garibaldino Finlandese esiintyy muitakin samoja hahmoja kuin Canal Grandessa , jopa Tuuli-niminen nuori tyttö.

Raittila rakastaa

insinöörikieltä ja väittää sen olevan runoutta. Tämäkin insinööri Marrasjärvi, Päijänne-tunnelissa pätevöitynyt rakennustekninen asiantuntija, ratkaisee Venetsiassa hämmästyttävästi ongelman kuin ongelman. Marrasjärvenä Raittila päästelee hydrodynaamista tekstiä niin, että lukija uskoo melkein kaiken. Kriitikot arvelivat kertojalla olevan Teknillisen korkeakoulun ja RUK:n taitotietoa.

Ei ole, Raittila on opiskellut Helsingin yliopistossa filosofiaa ja poliittista historiaa. Eikä Raittila tunne Venetsiaakaan.

"Se Venetsia-kuva on päästä keksitty, samoin koko tekniikka ja hydrologia. Eihän se ole kuin sanataiteellinen konstruktio, joka on myös parempi kuin oikea", Raittila sanoo.

Hän ei siis tehnyt laajaa tutkimustyötä Venetsiasta. Tärkeimmät tietolähteet olivat kartta ja kämmenen kokoinen matkaopas.

Raittila kieltää käyttäneensä asiantuntijoita. Tämä on hänelle aivan esteettinen periaatekysymys. Hänestä taide on vaikutelman luomista. Jos onnistuu luomaan vaikutelman jostain, vaikutelma on aina parempi kuin oikea, todellinen. Taiteessa keinotekoinen ja keksitty on aina parempi kuin oikea.

"Eihän Fellinille kelvannut edes oikea meri, vaan se teki plastiikista paremman."

Raittila ilmoittaa olevansa ammattikuvittelija. Hän sanoo, ettei ole mitään asiaa, mitä hän ei pystyisi kuvittelemaan ja mistä ei pystyisi luomaan vaikutelmaa.

Raittila sanoo, että proosa on kuin polkupyörä: se pysyy pystyssä niin kauan kuin sitä ajetaan ja se liikkuu.

Liiemmin Raittila ei sano olevansa Italia-friikki, kuten on esimerkiksi Jari Järvelä , joka kirjoitti kuitenkin uitosta mieluummin kuin freskoista. Raittila sanoo kyllä pitävänsä italialaisista, jotka ovat ihan hupaisa kansa.

Hyvin harvoin kukaan ryhtyy nalkuttamaan keksitystä insinööritaiteesta. Raittila arvelee sen johtuvan kirjoittamisensa lajityypistä. Jos teknotrillerin tekijä Ilkka Remeksellä on konepistoolissa väärä kaliiperi, varmaankin asefriikit reagoisivat.

Hannu Raittila, 44,

on syntynyt Helsingissä, mutta katajanokkalaispoika on asunut maaseudulla jo pitkään, Västanfjärdissä ja Mikkelissä. Hän opiskeli yliopistossa mutta ei koskaan valmistunut. Hän teki töitä satamassa ja rakennuksilla ja ihmetteli, mikä hänestä tulee isona.

Aivan sattumalta ystävä pyysi häntä kirjoittamaan Aamulehteen radio-ja tv-arvosteluja. Raittila ei ollut koskaan kirjoittanut mitään, ei edes pöytälaatikkoon, mutta oli aina puhunut paljon. Kirjoitukset kelpasivat.

Elämäntehtäväksi tuli kirjoittaminen, ja se oli suuri helpotus. Raittilalle oli ja on tärkeätä, että kirjoittaminen on ammatti.

"Ajattelin, että vihdoinkin mulla on edes jotain, helkkari mulla on ammatti!"

Vasta nyt, kun Raittilan tehtävä maailmankaikkeudessa on selvinnyt hänelle ja oma asema kirjailijana kiteytynyt, hänellä on varaa nostaa ajattelussaan kirjailijuuden toista puolta esiin.

"Kirjailija ei ole ainoastaan ammattikirjoittaja vaan myös taiteilija. Näiden kahden yhdistämisestähän tämän homman hoitamisessa on kysymys. Täytyy pystyä olemaan ammatti-ihminen ja samaan aikaan taiteilija. Se on jonkinlaista alkemiaa, tulen ja veden yhdistämistä."

Raittila on ahkera

kirjoittaja. Esikoisnovellit Pakosarja ilmestyi 1993, ensimmäinen romaani Ei minulta mitään puutu 1998. Kirjojen lisäksi Raittila on kirjoittanut paljon radiolle.

"Mä olen tehnyt kuunnelmia ja radioteoksia enemmän kuin kukaan muu, ja Kantolan perhettä 10 vuotta", Raittila huomauttaa.

Häntä huvitti lukea Antti Tuurin kirjan liepeestä, että Tuuri on kirjoittanut yli sata kuunnelmaa. Ahaa, jätkä laskee Kantolan perheen mukaan! Jos se lasketaan, Raittila on kirjoittanut 200 kuunnelmaa.

Ja tietenkin Raittila on ajan hengen mukaan kolumnisti, tällä hetkellä Helsingin Sanomissa.

Raittila osallistuu kirjoituksillaan moneen, myös tähän merkilliseen mies-nais-keskusteluun, joka on melkein vihanpitoa. Haastatteluun hän tuli suoraan Pasilasta Herraseurassa -keskustelun nauhoituksesta ja kimmastuu viattomasta kysymyksestä, onko hän miesten kirjailija.

Siis ei ole. Naiset sitä paitsi lukevat enemmän kuin miehet.

"Uusi romaanini päätyy minun mielestäni naisnäkökulmaan, jota pitäisin yhtenä kirjasyksyn jyrkimmistä! Sitä paitsi se myös sisältää mielestäni kriittisen mieskuvan. Sehän ei ole toimiva kriittinen mieskuva , että rakennetaan mieshirviöitä. Toimivalla tavalla kriittinen mieskuva on sellainen, josta kuka tahansa voi tunnistaa itsensä ja todeta, että tommonen pölvästi minä todella olen."

Äskettäin kuusituhatta miestä kerääntyi miespäiville pohtimaan asemaansa ja oloaan. Iäkäs kirjailija Doris Lessing valitti taannoin, miten naiset nykyään halventavat miehiä. Samaa sanoi nuori esikoiskirjailija Laura Honkasalo eräässä haastattelussa.

"Kyllä se siitä itsestään ratkeaa", Raittila sanoo arvoituksellisesti. "Toivotaan että mahdollisimman pian tulee naispääministeri, mahdollisimman pian enemmistö ministereistä on naisia, mahdollisimman pian mahdollisimman moni yritysjohtaja on nainen. Tätä odotan ja toivon, ja kyllähän se toteutuukin ajan myötä. Se on hyvä asia ja helvetin oikein naisille."

Raittila sanoo, että näin miehet pääsevät enemmän rauhaan.

"Jos Boris Jartsev tulee neuvottelemaan Suomenlahden saarista . . . neuvotelkaa, sotikaa, tehkää, me ollaan täällä kotona. Tai ei tarvitse miettiä, pitäisikö niitä huntupäisiä Talebanin alistamia naisia lähtee vapauttamaan Tomahawk-ohjuksilla vai miten."

"Kyllä se varmasti vapauttaisi miehiä hirveän positiivisella tavalla. Voisi esimerkiksi ruveta ilmaisemaan tunteita vähemmällä kontrollilla."

Hyppivät haupitsit!

Melkein unohtui. Kenen nahkoihin Raittila siis sukelsi kirjoittaessaan kulttuurisnobi Saraspään päiväkirjaa?

Ah, tietenkin Olavi Paavolaisen , Synkän yksinpuhelun kirjoittajan. Raittila kertoo, että Saraspään nekrologi on Kai Laitisen esittelyä Olavi Paavolaisesta suoraan, sanasta sanaan eräästä hakuteoksesta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi