Räntä on yhtä märkää Suomessa ja Chicagossa

Kirjailija ei ymmärrä, mikä pakko on takertua läheiseen ja koettuun

turku. Kieltämättä tuntuu kuin astuisi aivan uudelle maaperälle, kun avaa romaanin Chicago, 1959.

On vähän kuin lukisi englantia suomeksi, vaikka ei tässä käännöksen makua ole, sanan huonossa merkityksessä. Välistä vastaan tulee murreilmaisuja, vai mitä lienevät - on "kehveleitä", jotka "pemistävät".

Kun kieli kerran luo romaanin maailman, niin nyt ollaan aivan erityisessä Amerikassa.

"En voinut päästä aikakauden kieleen. En kirjoittanut suoraan suomea, vaan varsinkin dialogeissa ajattelin lauseet ensin englanniksi, mietin, toimivatko nämä näin, ja käänsin ne takaisin suomeksi", Jaska Filppula kertoo tyhjän ravintolan sohvalla kotikaupungissaan Turussa.

Ymmärrettäköön siis kustannustoimittajaa. Kun Chicago, 1959 ilmaantui pöydälle, hänen luuli aluksi, että joku on varastanut englanninkielisen tekstin, kääntänyt sen ja tarjoaa sitä omanaan.

Ainakin Chicago, 1959 ilahduttaa kaikkia meitä, joiden on joskus vaikea innostua suomalaisesta normaalifiktiosta - siitä, joka kertoo hajoavasta parisuhteesta, vaikeasta isäsuhteesta, kipeästä äitisuhteesta, kaipuusta Karjalaan

Koska jostain syystä odotetaan, että kirjailija kertoo näkemästään tai kokemastaan, Filppula on jo joutunut vastaamaan kirjastaan.

"On kysytty, miten olen uskaltanut kirjoittaa mustista ihmisistä", Filppula kertoo.

"Kysymyksenasettelussa on rasistinen ongelma. Siinä on oletus, että me ja mustat olemme niin kauhean erilaisia ihmisiä. Silti Kaari Utrio voi kirjoittaa menneiden aikojen suomalaisista, eikä kukaan kysy, miten erilaisia he sitten olivat."

Filppula uskoo, että tarpoivat ihmiset sitten Chicagon tai Suomen räntäsateessa, he ovat joka tapauksessa riittävän samanlaisia, jotta romaanin alaotsikoksi saattoi panna "Universaali tarina".

Tarina jatkuu, ehkä trilogiaksi asti. Jotkut Chicago-romaanin henkilöistä muuttavat Eurooppaan, ja sinne menee myös Filppulan fiktiivinen maailma.

Suunnitteilla ovat teokset, joiden työnimet ovat Pariisi, 1967 ja Lontoo, 1975.

Jos Filppula, 37, olisi päättänyt kirjoittaa arkirealismia omasta elämästään eikä vuoden 1959 Chicagosta, käsillä saattaisi olla uusi katsaus suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutokseen tai sukupolviromaani 1980-luvun lopun Helsingistä.

Kirjailija on kotoisin Pohjanmaalta, Koskenkorvalta.

"Siellä miehet olivat Alkossa työssä ja naiset Suomen trikoossa. Tekstiilejä vietiin itään ja Ladoja tuotiin vastineeksi länteen. Kun Neuvostoliitto hajosi ja tuli lama, naisten työpaikat menivät."

Miehiltä vähenivät työt, kun Alko automatisoi. Siinä vaiheessa Filppula oli jo muuttanut Helsinkiin, isolle paikkakunnalle ahdistavan pienestä.

Helsingissä Filppula painoi töitä kapakoissa, enimmäkseen rock-klubi Tavastialla. Hän soitti bassoa ja lauloi, arvionsa mukaan erittäin huonosti.

Lama tuli Helsinkiin, ja Filppula lähti länteen. Hän alkoi opiskella Turussa kulttuurihistoriaa ja päätyi tekemään väitöskirjaa aiheesta rockin visuaalinen markkinointi 1950-luvulta nykypäivään.

Aihe oli laaja, joten työ pitkittyi. Apuraha loppui.

"Jos haluaa brassailla, voi sanoa, että olen nyt vapaa tutkija. Jos haluaa olla realisti, olen työtön."

Ei tullut tutkija-työttömältä väitöskirjaa, tuli romaani.

"Minua alkoivat kiinnostaa alaviitteet, anekdootit ja ihmiset, joita ei käsitellä rock-kirjallisuudessa. Aloin keksiä tarinaa kadonneista levy-yhtiöistä, promoottoreista ja bändeistä."

Historian katveeseen jää paljon, melkein kaikki. "Jokapäiväinen talsiminen", Filppula määrittää romaaninsa aihetta.

"Blues-muusikko ei välttämättä miettinyt aamulla herättyään, minkä biisin tekisi, vaan tallasi paskan keskellä ja väisteli maansiirtokoneita. Musiikki ei ole autonominen asia, irrallaan ympäristöstä."

Amerikkalaisten kaupunkien myllertäminen jos mikä on ollut ympäristötekijä, esimerkiksi kun Chicagon South Sidea jyrättiin. Filppula tutki tätä kaupunkirakentamisen historiaa internetin avulla - ja harppoi hyvin tietoisesti muiden asiantuntijoiden tonteille.

"Elämä on surullista, jos jämähdetään jonkin erityisalueen nyhertäjäksi, pakerretaan vaikka vain jonkin bluesin kanssa. Jos mennään siihen, että pelkästään spesialistit kirjoittavat spesialistien asioista, serbit serbeistä, pohjalaiset pohjalaisuudesta ja feministit naisista, meillä ei ole enää mahdollisuutta käsittää maailmaa kokonaisuutena."

Surkuhupaisia ilmiöitä syntyy, kun levytysvuosia pänttäävät blues-nyhertäjät luovat blues-myyttejään.

Filppulaa muistelee dokumenttifilmiä, jossa Ike Turnerin eteen pannaan valokuvakirja. Ohjelmaa tehnyt pohjoismainen alan entusiasti joutuu luettelemaan nimiä, kun elävällä - ja lujaa eläneellä - legendalla ei ole aavistustakaan, keitä ovat hänen kuvissa esiintyvät vanhat vankilakaverinsa.

Niinpä Filppula ei ole juuri sirotellut kirjaansa viittauksia, jotka vain musiikinharrastajat tunnistaisivat. Jotakin sentään. Joku saattaa huomata Big Joe Turnerin hitistä tutun kielikuvan, joka kertoo miehen tuntemuksista, kun nuorella naisella on kesäkuumalla yllään vain hyvin ohut mekko: "Olen kuin yksisilmäinen kissa kalakauppaan kurkkimassa."

Kirjailija myös lainasi autenttisista lähteistä tekstiä romaanin anarkistilehtisiin ja näpisti materiaaliksi todellisten muusikoiden vaiheita. Paljastettakoon niiden kiusaksi, joille kirjan lukeminen on ristisanatehtävän ratkaisemista: eniten teoksessa kummittelee bluesmies Jimmy Reedin elämä.

Paljastettakoon myös, että Filppula on käynyt Amerikassa, mutta ei milloinkaan Chicagossa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi