"Rakennan sanoista soitinta"

Risto Oikarisesta tulisi hyvä pappi. Tai terapeutti. Harvalla esikoiskirjailijalla on sana niin väkevästi hallussaan sekä paperilla että arkitodellisuudessa.

  Risto Oikarisesta tulisi hyvä pappi. Tai terapeutti. Harvalla esikoiskirjailijalla on sana niin väkevästi hallussaan sekä paperilla että arkitodellisuudessa. Oikarisen, 27, kanssa voi keskustella mistä vain: kahvista, Jumalasta, teatterista, Niinistöstä, jazzista, vieraantumisesta, rakkaudesta, seksistä, puhumattomista suomalaismiehistä, Kainuun soista ja kirjoittamisesta.

"Pappia minusta ei tule. Kirjoittaminen on tärkeintä. Ja free jazz."

Saksofonisti Oikarinen vaihtoi musiikin opiskelun teologiaan. Pop&Jazz konservatorion seinät tuntuivat hänestä tukahduttavilta, kuin raataisi laitoksessa, musiikkitehtaassa. Kolmen vuoden sävellysopinnoista oli kuitenkin hyötyä. Hän säveltää, sanoittaa ja soittaa omia biisejään.

Musiikki kuuluu myös Oikarisen esikoiskirjassa, proosarunokokoelmassa Puupuhaltaja, jota hän kirjoitti kolmisen vuotta. Tähän on pakko lainata pikku rimpsu nimirunon alkua, joka kielii paljon kirjoittajastaan:

"Puhallan haudallani puupuhallinta, aallot kuluttavat rantakiviä kuin ikivihreitä ja roiskivat minulle nuottejaan, kaislan kappaleita, munan kuoria, kalojen päitä ja valaiden huolia."

Kajaanissa syntyneellä Oikarisella oli jo ala-asteella vahvat kirjailijafantasiat. "Minulla on aina ollut kirjoittamisen palo. Puhumisesta olen myös aina pitänyt, ehkä liikaakin."

Kainuulaiskirjoittaja on ylpeä kotiseudustaan, jonne hän kaipaa, mutta ei muuttaisi takaisin.

"Kainuulaiset ovat tarkkailijoita. Puhumiseen ei ole järin suurta tarvetta, ei ainakaan miehillä. Puhumattomuuden kulttuuri lähtee sodasta, sukupolvien takaa. Vaikeneminen on miehekästä."

Risto Oikarisen molemmat vanhemmat ovat pappeja. "Olen ikäni hypännyt herätysjuhlilla", hän sanoo ja antaa ymmärtää, että seitsemän vuotta Helsingissä tuntuvat oikein mukavilta.

Oikariselta ei kannata kysyä kansankielellä, oletko uskovainen? Teologian ylioppilas lataa heti sylin täydeltä uskonnonfilosofiaa; mitä on usko, miten se määritellään, mitkä ovat uskonnon uskomukset, jumalatodistukset, pahan ongelma, vapaa tahto?

Onko Jumala olemassa? "Ei", vastaa Oikarinen napakasti.

Suo ja erämaat ovat hänelle voimanlähteitä. "Kainuussa on paljon soita. Suolla on Pyhän kosketus. Suo on karu, pelottava, salaperäinen. Siellä on kuolema läsnä. Joutsen pesii myös suolla."

Helsinkiläistynyt Oikarinen nauttii elämästä osakuntayksiössään, vaikka elämä onkin "päivittäistä konkurssia noin niin kuin henkisessä mielessä."

Esikoisrunoilijan päivät kuluvat kirjoittamisessa, keikkailussa ja opiskelussa.

Musiikissa ja runoudessa Oikarista kiehtoo niiden ilmaisun vapaus. Proosaruno on hänelle luonnollisin muoto, sillä sanat syntyvät tarinoiksi.

"Runojen syntyprosessi on kuin soitinrakennusta. Rakennan sanoista soitinta, joka soi itsessään. Alitajunnasta lähtee jokin polttava ajatus, se laajenee ja vasta kun etäännytän sen, se alkaa soida. Proosaruno on ympyrän neliöimistä."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi