"Rakkaut ta ei ole vielä kerr ottu loppuun"

Tanskalainen menestyskirjailija Jens Christian Grøndahl kertoo keskiluokkaisten tunteista toisiaan kohtaan

 Tanskalaisen Jens Christian Grøndahlin romaanin Lokakuun hiljaisuus on oltava hyvä romaani, koska Tanskan Tarkka, Bjørn Bredahl, sanoi sitä maansa "1990-luvun kirjallisuuden kohokohdaksi".

Romaani on sitten löydetty muuallakin, se on ilmestynyt ainakin Britanniassa, Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Saksassa Skandinavian lisäksi. Nyt se on ilmestynyt suomeksikin ja kirjailija itse saapui esittelemään sitä Turun kirjamessuille.

"Menestyvää kirjailijaa epäillään aina laskelmoinnista", Jens Christian Grøndahl, 43, sanoo kun utelen häneltä menestyksen avaimia.

Grøndahl on menestyksensä näköinen, kestorusketus on ilmeisesti hankittu kauemmilta vesiltä eikä hän unohda päättää lausetta ystävälliseen hymyyn.

"Olen kuitenkin sitä mieltä, että kun kirjailija kirjoittaa niitä kirjoja, joita hän voi ja osaa kirjoittaa, kun kirjailija on rehellinen itselleen ja kielelle, kirjasta voi olla iloa monelle. Siihen on vielä lisättävä mielikuvitus ja näkemys, että tajuaa mitä kirjoittaa."

Grøndahlin romaaneista myös Lucca ja Indian Summer ovat löytäneet tiensä ulkomaisille markkinoille. Yhteistä hänen teksteilleen on se, että hän kirjoittaa rakkaudesta, keskiluokkaisten keski-ikäisten ihmisten tunteista toisiaan kohtaan.

Rakkaus taitaa olla aika varma kortti.

" François Truffaut sanoi kerran, että jos yhdeksän tarinaa kymmenestä käsittelee rakkautta, siinä ei ole tippaakaan liikaa. Rakkaus on niin keskeinen voima ihmisten elämässä. Rakkautta ei ole missään kulttuurissa kerrottu loppuun."

Ja rakastuminen on luonnollisesti tärkeä, maailmoja mullistava hetki.

"Se on myös syvälle juurtunut kulttuuriimme. Olen kirjoittanut yhdessä esseessä Romeon ja Julian kuulusta parvekekohtauksesta. Nuoret sanovat radikaaleja asioista toisilleen, he haluavat vapautua. Shakespeare on kuvannut siinä romanttisen vapauden

Rakkaus on toki myös viihdeteollisuuden tärkeä käyttövoima.

"Banaali rakkaus, joskus. Lokakuun hiljaisuuskin voi olla tarinana aika banaali. Banaaliinkiin tarinaan saa ainutlaatuisia ulottuvuuksia."

Miten hän sitten pystyy miehenä kirjoittamaan itsensä uskottavasti naisen tunteisiin, ajatuksiin ja sieluun?

"Mies voi tehdä sen jos hänellä on mielikuvituksensa ja kielensä hallinnassaan. On yhtä vaikeata kirjoittaa sepitteellisestä miehestä kuin sepitteellisestä naisesta. Silloin kun kieli on riittävän vivahteikasta, kun kieli vapautuu rajoituksistaan,

Pakollisen huomautuksen siitä, että tällainen kirjallisuus voi olla luonteeltaan eskapistista, pakoa maailmata, Grøndahl kuittaa sanomalla: "Kaikki kirjallisuus on eskapistista."

"Olen eskapismin suuri kannattaja siinä mielessä, että kirjat ovat yksi tapa paeta maailmaa. Ne ovat kuitenkin myös yksi tapa löytää suojaa, turvaa mielikuvituksesta, joka on täynnä tunteita. Tapaamme siten myös muita ihmisiä, jotka opimme tuntemaan paremmin kuin esimerkiksi jotkut työtoverit."

Jens Christian Grøndahl oli lapsi 1960-luvulla ja hän alkoi kirjoittaa 1980-luvulla. Yhteiskunnallisuus kuusikymmentälukulaiseen tapaan on hyvin kaukana tästä teoksesta ja hänen runsaasta tuotannostaan ylipäätään.

"Kuulun sukupolveen, joka reagoi voimakkaasti aiemman sukupolven 1960- ja 1970-luvuilla politisoimaan kirjallisuuteen. Koimme, että kaikki elämästä oli politisoitu ja sosiologisoitu. Kaikki ihmisen elämästä selitettiin luokkasidonnaisuuden mukaisesti, yhteiskunnan aineellisten ja taloudellisten mittojen perään."

"Olimme kuitenkin samalla kasvaneet isovanhempiemme ja vanhempiemme sodan jälkeen rakentamassa hyvinvointiyhteiskunnassa. Sama yhteiskunta selitti, että kaikki konfliktit voitiin ratkaista joko sosiaalisin tai poliittisin aloittein. 1960-luku opetti kuitenkin meille, että elämää ei voi vähentää tai pakottaa politiikan tai sosiologian kuosiin."

Grøndahl puhuu oikeudesta tunteisiin, oikeudesta yksityisyyteen, oikeudesta oman itseensä. Viimeisimmässä romaanissaan En analyse Jens Christian Grøndahl kertoo yrittäneensä henkilökuntansa, keskiluokan, analyysiä historiallisesta näkökulmasta.

Tanskan nykyistä sisäpoliittista keskustelua hän kuitenkin varoittaa nimittämästä "rasistiseksi". Hän viittaa vastaavanlaisiin ilmiöihin ja virtauksiin muualla Euroopassa ja selittää yhden kieroutuman.

"Tanska on ollut 1800-luvun loppupuolelta lähtien hyvin pieni kansallisvaltio ja hyvin homogeeninen maa. Demokratia alkoi kehittyä samaan aikaan. Siksi sana 'tanskalainen' merkitse monille myös samaa kuin sana 'demokraattinen'. 'Tanskalaiset' vaatimukset voivat siten olla myös uusille tanskalaisille asetettuja 'demokraattisia' vaatimuksia."

Minkään kulttuurin nimissä ei saa syrjiä, alistaa eikä silpoa ketään, esimerkiksi.

"Demokratian prosessi on pitkä ja tuskallinen, se on suvaitsevainen, mutta se myös vaatii."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi