Romaani vuodessa pitää kirjailijan vetreänä

Uransa alussa Laila Hirvisaari ei pitänyt itseään minään - nyt hän kirjoittaa paremmin kuin koskaan

Tuusula. Kirjailija Laila Hirvisaari istui Prahassa sotamies Švejkin nimeä kantavassa kapakassa kustantajansa Leena Majanderin kanssa. Majander ehdotti, että Hirvisaari ryhtyisi kirjoittamaan Imatran Valtionhotellista, sen loiston päivistä 1900-luvun alussa.

Kirjailija innostui aiheesta vasta kun hän löysi Ritikanrannan alueen Vuoksen rannalta. Jo kolahti! Siellä toimivat ennen Tornatorin lankarullatehtaat, siellä on yhä Tornatorin työläisasuntomuseo ja hieno pihapiiri. Kirjailijan mielikuvitus heräsi rytinällä.

"Materiaalia alkoi viikkojen, kuukausien mittaan kertyä sellaisia määriä, että olisin ollut tyhmä, jos en olisi siitä kirjoittanut", Laila Hirvisaari sanoo.

Pian ilmestyvä Myrskyn edellä jatkaa Kruununpuiston aloittamaa Imatra-sarjaa, joka kertoo viime vuosisadan alun kuohuvasta ajasta, legendaarisesta Valtionhotellista mutta ennen kaikkea naisten äänioikeustaistelusta.

Laila Hirvisaari, 68, kirjoittaa yhä romaanin vuodessa. Ja parantaa vauhtiaan: uusin kirja on jo lähes 600-sivuinen järkäle, kun edellinen oli "vain" 500-sivuinen.

Hirvisaari on kirjoittanut 34 romaania 35 vuoden aikana. Hän antaa itselleen ahkeruudesta "aika korkean numeron", mutta sanoo Kaari Utrion ja Hannu Mäkelä n kirjoittaneen vielä enemmän.

Hirvisaari tekee töitä viisi kuusi päivää viikossa aamukahdeksasta iltaseitsemään. Uuden kirjan tekeminen alkaa aina tutkimuksesta. Hän sanoo kirjoittavansa lähihistoriallisia romaaneja, joiden vaikeus on, että asiat ovat yleisesti tiedossa. "Ne täytyy tutkia tarkasti. Jos asiaa ei voi tutkia tarkasti, täytyy löytyä edes olettamus."

Hirvisaari sanoo jo tietävänsä, miten kirja syntyy. Hän on aina tutkinut tapahtumat, aikakauden muodin, syömiset ja juomiset, interiöörit ja miljööt tarkkaan. Kartanoiden avoverannoilla liehuvat zanovesit pulleina kuin purjeet, aterian aluksi syödään zakuskat, naisten puvut ovat hyvin décolleté.

Hirvisaari huokailee kuvailevansa näitä asioita liiaksikin ja joutuvansa toppuuttelemaan itseään.

"Olisin varmaan hyvä tohtorinväitöskirjan tekijä, aika monta gradua olen jo tehnyt", hän sanoo ja hakee arkistostaan nivaskan paksuja vihkoja.

Ne ovat aivan uskomattomia: huolellisesti käsin kirjoitettuja kuin kouluvihot, sivun laidassa säntillisesti vuosiluku, piirroksia ja valokuvia.

Vihosta löytyvät Kruununpuisto, Benoisin kartano, Harakanhovi, Neitsytniemen kartano, Imatran junat, Valtionhotellin ruokalistat, Tornatorin tehtaan historia, valokuvat johtaja Eugen Wolffista. Jokaista kirjaa varten hän on tehnyt tapahtumista tarkat, kronologiset vuosiaikataulut, kaikki kauniilla täsmällisellä käsialalla.

Vihkoja on syntynyt useita talvi- ja jatkosodasta, Viipurista ja sen viimeisistä päivistä, sota-ajan lääkintähuollosta, ortodoksisesta uskonnosta, Valamosta, Pietarista, Sortavalasta.

Sotahistoriasta hän sanoo tietävänsä riittävästi ja olevansa sodan kuvaamiseen täysin kyllästynyt.

Jos Hirvisaari eläisi ja työskentelisi suuressa maailmassa, hänellä todennäköisesti olisi joukko tutkimusapulaisia, tarkistajia ja pari sihteeriä. Suomalaista kirjailijaa ajatus kauhistuttaa: "Ei, ei ole apulaista, minun on itseni tehtävä kaikki. Työ on niin mielenkiintoista! Ja mitä mie sitten tekisin!"

Yksityiskohtia hän tietenkin tarkistaa tarkistamistaan. Hirvisaari mainitsee, että uusimman kirjan on lukenut ja tarkistanut asiantuntija, joka ei löytänyt virheitä 1900-luvun alun nuorsuomalaisista, kagaaleista tai suomettarelaisista.

Romaanien naiset radikalisoituvat ja napakoituvat koko ajan. Imatra-sarjan sankaritar on helsinkiläinen opiskelija Julia. Hän on tulisieluinen äänioikeustaistelija, joka löytää itselleen taisteluparin Ritikanrannan Vilma Haikalasta, järjestäytyneestä työläisnaisesta.

"Pidän näistä ihmisistä! En useinkaan pidä kirjani henkilöistä, ja kysyn silloin itseltäni, että mitä varten olet tuommoisen mitättömän ihmisen luonut, jolla ei ole mitään luonnetta! Näissä on luonnetta."

Hirvisaari sanoo nauttivansa täysin siemauksin voidessaan kertoa naisten äänioikeustaistelusta. Historiaa tutkiessaan häntä yllätti "sivistyneiden miesten" vastustus.

"Työväestön naisista ei kukaan ollut kiinnostunut, ja oli loistavaa, että he nousivat itse. Palvelijoiden työaika saattoi olla 15 tuntia."

Hirvisaari ylistääkin 1900-luvun alun naisten välistä solidaarisuutta. Hänestä on myös hienoa, että meillä nykyään on naispresidentti, "kyllä sillä on merkitystä". Siksi hänestä on käsittämätöntä, että naiset yhä saavat huonompaa palkkaa kuin miehet, eikä naisia ole riittävästi johtotehtävissä.

Kaari Utrio nimesi kerran juhlapuheessaan kaikki kriitikot, jotka pilkkasivat häntä rumasti 1970-luvulla ja siteerasi karmeimpia kohtia. Hän ei ollut unohtanut eikä antanut anteeksi.

Hirvisaari sanoo, että alkuun hänen karjalaisuutensa ärsytti helsinkiläisiä suunnattomasti. "Vaikka olisin kirjoittanut mitä, sitä ei hyväksytty. Mutta ei minulle traumaa jäänyt."

Vasemmistolainen liikehdintä, kiihkeän poliittinen aika oli hänelle hirvittävän vierasta. Hän oli Lappeenrannasta muuttanut kotirouva, kolmen lapsen äiti, aloittelija.

"Minulle se oli pelottavaa aikaa. Pelkäsin kuusikymmenluvun radikaaleja. Pelko kasvoi, kun aloin kirjoittaa seitsemänkymmentäluvulla. Tiesin itse, etten ole mitään, lähdin pystymetsästä. Minulla oli aavistus, että joudun kovan tien kulkemaan. Se tie on ollut pitkä ja kivinen, niin kivinen! On menty rähmälleen, noustu ylös, monta kertaa on masennus kestänyt viikkoja."

Jonkun typerän arvostelun vuoksi?

Hirvisaari sanoo merkitsevästi:

"Niin, kun ne eivät monta kertaa ole olleet typeriä. Sehän se sattuu, että arvostelu onkin oikeassa!"

"Minä olen tieni kulkenut ja jäänyt eloon", hän sanoo vakavana.

Jotain hyvääkin tapahtui 1970-luvulla. Hirvisaari ylistää yhä dramaturgi Outi Nyytäjää, joka opetti häntä, Kari Kyrönseppää ja Lasse Naukkarista teatterikoulun dramaturgiakurssilla.

"Outi Nyytäjä oli fantastinen opettaja. Hän opetti minulle näkökulman."

Viime vuosina Hirvisaari sanoo löytäneensä alitajunnan kirjoitusprosessin avuksi. Joskus sattuu, että aamuyöllä kirkastuu jokin asia, jokin solmu aukeaa. Näissä ratkaisuissa on kuulemma aina järkeä, ja hän kirjoittaa ne tietenkin salamannopeasti muistiin.

Hirvisaaren lukijapalaute on valtaisaa. Lukijat kirjoittavat useimmiten omasta yksityiselämästään, raskaista asioista, esimerkiksi riipaisevia juttuja Stalinin vainoista. Kirjailija vastaa kirjeisiin.

"Ihmisiin pitää suhtautua kunnioittavasti. Jos joku ottaa kynän käteen ja kirjoittaa kirjeen, siihen pitää vastata. Olisi huonoa käytöstä olla vastaamatta."

Hirvisaari on tunteellinen karjalainen, joka saa helposti silmänsä kyyneliin. Kun kysyn, mitä menestys hänelle merkitsee, hän selvästi pahastuu.

"Se on myös syyllistämiskysymys. Menestymisen vuoksi en ole kirjoittanut. Ahdistun kysymyksestä. Minua syyllistettiin niin kauan eikä otettu vakavasti: ensin olin pikkurouva ja sitten aloin kirjoittaa rahasta. En voi vaikuttaa siihen, lukeeko minua kymmenentuhatta vai satatuhatta."

Hän kirjoittaa, koska ei voi olla kirjoittamatta, koska hänellä on "polte" kirjoittamiseen, koska se tekee hänet onnelliseksi! Ja kirjoittaa hän aikoo niin kauan kuin terveys antaa myöten.

Viipurissa syntynyt Hirvisaari sanoo, että hänen sydämensä on Vienan Karjalassa.

"Jos olisin nuorempi, tekisin sieltä Jalna-sarjan. Siellä on koskemattomat kosket, Karjalan laulumaat, ortodoksinen maailma, Venehjärven kylät, Uhtua. Elämäntarinat ovat sellaisia, ettei missään muualla."

"Se miul on, siin on haikeus, luopumisen haikeus."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi