Suurteoksia Somerniemen kaivoksesta

Kaikkihan tietävät Kaari Utrion ja Kai Linnilän ja Amanita-firman - mutta mitä siellä oikein tehdään?

Suvi Ahola

SOMERO. Kun kirjailija Kaari Utrio antaa puhelimessa ajo-ohjeita Amanita-yhtiöön Somerniemelle, hän kehottaa etsimään paikkaa, joka "muistuttaa hylättyä irlantilaista kaivosta".

Totta, rakennustöitä tehdään. Tienvieren asuintalosta johtaa kaksi lecaharkkorivistöä kohti matalampaa toimistorakennusta. Sen, samoin kuin asuintalon, kupeeseen on tehty laajennusosa, jotka on vielä peitetty tuulensuojalevyillä. Pihassa velloo muta; valaistu kuusikaan ei riitä virittämään joulutunnelmaan.

"Rakennusmiehet ovat juuri nyt tekemässä valuja jossain muualla", Utrio selvittää. "Palattuaan he jatkavat laajennuksia. Taloon laitetaan lasikuisti ja parveke ja siitä Studioon käytävä, niin että sinne pääsee talvellakin kuivin jaloin. Käytävään saadaan paljon lisää hyllytilaa kirjoille. Studion laajennusosaan on tarkoitus saada kunnon aula ja myös katettu pakkauslaituri, jotta kirjapaketteja voi käsitellä kastumatta."

Pihan keskellä kököttää yksi talo, johon ei remontissa kosketa. Se on arkisto- ja tutkimusrakennus, jonka holvissa sijaitsee Amanitan omistama noin miljoonan valokuvan, dian ja filmin Finlandia-arkisto.

Kun kaikki on valmista, Amanita muistuttaa varmasti keskiaikaista kylää tai puolustuslinnaketta.

Kaikkihan tietävät

Kaari Utrion, jonka historiallisten romaanien ja tietokirjojen määrä hipoo jo neljääkymmentä. Tänä syksynä ilmestyi viimeisin, kolme vuotta vienyt ristiretkikuvaus Yksisarvinen .

Myös hänen puolisonsa Kai Linnilä on tuttu mies: entinen Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja, taidehistorioitsija, toimittaja, kirjantekijä ja gastronomi. Hänkin on vasta julkaissut; ruokakirja Punainen tupa ja erämaa syntyi yhdessä Seppo Saraspään kanssa.

Kaikki tietävät myös sen, että Linnilä ja Utrio omistavat Oy Amanita Ltd -yrityksen, joka tekee kirjoja. Mutta mitä se täsmällisesti ottaen oikein tekee? Ja miten?

Astumme sisään toimistorakennukseen. Eteisessä meidät ottaa vastaan Hanna Pukkila-Toivonen , yleissihteeri ja kustannustoimittaja, joka hoitaa tuotantoyhtiön juoksevia asioita suurteosten ideoinnista netitse myytävien sikarien pakkaamiseen.

"Hanna on maatalon emäntä ja viiden lapsen äiti", Utrio kertoo. "Voiko parempia suosituksia ollakaan? Lisäksi hänellä on kaupallinen koulutus, ja hän puhuu ranskaa."

Viereisessä, pitkänomaisessa huoneessa työskentelee neljä ihmistä. Lasse Linnilä on Kaarin ja Kain poika ja Sari hänen vaimonsa, Reijo Kanerva entinen huoltamoyrittäjä Somerniemen kylältä, Marianne Mattila graafisen alan opiskelija. Kaikki ovat töissä Amanitassa, Kanerva työharjoittelijana ja Mattila oppisopimuksella. Sivunvalmistaja Pekka Aaltonen on parhaillaan Helsingissä ammattikoulun lopputentissä.

Lisäksi töitä yhtiölle tekee Kaarin äiti Meri Utrio , joka kuitenkin potee nyt infarktia Salon sairaalassa. "Muitakin on mukana erilaisin naapuri- ja ystäväsopimuksin", Linnilä lisää.

Maallemuutto on

yksi tärkeä asia Amanitan takana.

Linnilät muuttivat Somerniemelle 25 vuotta sitten, ryhtyivät tieten tahtoen kyläläisiksi. Alkuvuosina elettiin autotta ja omavaraistaloudessa suurten verovelkojen takia. Hoidettiin sikoja ja hanhia, rahaa käytettiin vain tupakkaan, alkoholiin ja kahviin.

Kun kirjaideoita alkoi tulla ja toteutua, perustettiin yhtiö. Linnilän Kulttuurimatkailijan Suomi -sarjasta se alkoi, ja Utrion Eevan tyttäret sen lopullisesti sinetöi. 80-luvun alussa Linnilät vaihtoivat lopullisesti kotieläimet autoon. Nyt oltiin tuotantoyhtiö.

Amanita on selvästi hyötynyt perinteisestä kyläverkostosta. Juuri talkootoiminnasta ja naapuripiiristä on löytynyt työntekijöitä, jotka sitoo Amanitaan muukin kuin palkka.

"Yksi löytyi kirjastosta, yksi baarista, yksi kesätöistä hautausmaalta. Ilman innostumista ja sitoutuneisuutta tällainen yhtiö ei voisi toimia", Linnilä ja Utrio uskovat. "Pitää koko ajan opetella uusia asioita. Ja välillä tehdä 20 tunnin työpäiviä."

Toinen asia Amanitan takana on Linnilän ja Utrion kärsimättömyys. Itse tekemällä kirjoja saa aikaan paljon nopeammin kuin kantamalla käsikirjoituksia isoon kustantamoon. Kolmas asia on se, että tietotekniikan kehitystä osattiin uumoilla jo 70-80-lukujen vaihteessa.

Se on kuulemma ihan yleis-somerolainenkin asia. Kunnan kouluissa on opetettu tietotekniikkaaa jo kymmenisen vuotta, ja siksi Amanitaan töihin tulleista on saatu nopeasti monen uuden asian osaajia.

Neljänneksi asiaksi voi syystä mainita perinteet.

Kaari Utrion isä Untamo Utrio oli kustantaja, Tammen toimitusjohtaja. Sekä Linnilä että Utrio puhuvat kiihkeästi "reprokuvaamisesta saunakamarissa", Amanitan henkilökunnan ideapalavereista ja "Ammanissa nenään tulvahtaneesta kirjapainon hajusta".

Ei ihme, että heidän on vaikeaa peittää onnellista hymyä, kun käy ilmi, että 23-vuotias Lasse aikoo vaimoineen jatkaa vanhempiensa yritystä. "Hän ilmoitti siitä äskettäin, kun kävimme kuhaverkkoja nostamassa", Linnilä kertoo. "Lassesta tulee siten kirjantekijä kolmannessa polvessa."

Eevan tyttäret

(1984) oli Amanitan ensimmäinen omavaraiskirja. Se opetti perusasioita: ensin saksitaittoa, sitten painokoneen käyttöä, reprokuvaamista, ladontaa. Kuvia tilattiin eri puolilta, kirja painettiin Italiassa.

"Kyselin työeläkemaksuasioita tuttavilta ja opiskelin liikevaihtoveron saunanlauteilla", Linnilä muistelee.

Kirjojen tekeminen on siitä jo muuttunut, nopeutunut entisestään. Ja samoin on kasvanut Amanitan tuotanto. Suurin osa parin miljoonan markan liikevaihdosta tulee suurteoksista, joita se räätälöi eri tilaajille.

WSOY on mm. kustantanut 900-sivuisen Pohjanmaa-kirjan Patria , enemmän suurteoksia on kuitenkin julkaissut Utrion kustantaja Tammi: Familia -perhehistorian, von Wrightien lintu- ja kalakuvateokset, Finlandia 1900 -millenniumkirjan, komean Kalevalan ja Suur-Kantelettaren sekä Turun tuomiokirkon juhlakirjan Ecclesia Aboensis .

"Me teemme kirjat, tilaaja maksaa valmistuskulut ja saa valmiin paketin. Hän myös hoitaa markkinoinnin ja myynnin", Linnilä kertoo. "Ja kysyntää riittää. Meillä on ohjelma selvänä vuoteen 2008 asti. Maailmalla tällaista tuotantoa kutsutaan nimellä packager , paketoija."

No, ketkä näitä painavia nahkaselkäisiä, monen tuhannen markan koruteoksia oikein ostavat? "Koulutetut ihmiset, kirjojen keräilijät", Linnilä tietää.

"Suurteokset ovat ihan suomalainen ilmiö, johon on aina liittynyt myös oma myyntiverkosto. Vuosisadan alussa kiertävät kauppiaat toivat tietosanakirjat Suomeen: kylkiäisenä saattoi saada visakoivuisen kirjahyllyn tai täytetyn pöllön. Nykyisin suurteoksia myydään tietysti puhelimitse, mutta kauppiaatkin kiertävät yhä messuja ja opettajainhuoneita."

Suurteosten lisäksi

Amanitassa harrastetaan kuvia, kotiseutukirjoja, suomenruotsalaisia kirjoja ja sikareita.

Kuvia on miljoonia, ja niiden arkistointiin on palanut paljonkin rahaa, sillä ne keksittiin digitalisoida aikana, jolloin se ei vielä ollut halpaa ja kätevää. Tarkoitus oli saada vanhat kuvat päivälehtien ja muiden tarvitsijoiden ulottuville.

Vasta myöhemmin ilmeni, etteivät ne oikeastaan kiinnostakaan ketään. Kuka nyt vanhoja kuvia julkaisisi?

Silti Linnilä ja Utrio eivät hävitä mitään. He eivät yksinkertaisesti osaa.

Päinvastoin: molemmat ostavat koko ajan lisää kuvia ja kirjoja, valokuvaavat taideteoksia museoissa ja koluavat vanhan tavaran kauppoja ympäri maailmaa. Kun Finlandia-arkiston kuvat keskittyvät 1940-60-luvuille, Amanitan kuva-arkistoa kartutetaan vuodesta 1900 taaksepäin.

Kotiseutukirjatkaan eivät juuri tuota. "Ne ovat kohtuullisen kalliita harrastuksia", Utrio sanoo. "Mutta silti halvempia kuin esimerkiksi purjehtiminen."

Entä sitten sikarit,

joita on myynnissä Amanitan verkkosivujen yhteydessä olevassa nettikaupassa?

Sivut tietävät mm. kertoa, että "sikarinautinnot liittyvät läheisesti kirjalliseen kulttuuriin ja mietiskelyyn".

Kuubalaisia sikareita vaivaavat väärennökset, ja siksi Amanitan myyntivalikoimassa päädyttiin kanariansaarelaisiin. Ensi erä saapui toissa keväänä, ja palaute on ollut sen verran hyvää, että niitä lähtee tilaajille viisi laatikollista päivässä.

"Sikarit ovat muodissa", Linnilä sanoo varmasti. "Naisiltakin tulee paljon tilauksia, samoin ylipäätään niiltä seuduilta, joilla ei enää ole tupakkakauppoja. Rikkaat voivat tietysti itse tuoda sikarinsa ulkomailta; me palvelemme Kymenlaakson, Oulun seudun ja Etelä-Pohjanmaan keskiluokkaisia harrastajia."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi