Taidelasin klassikot tehtiin pula-aikana

Kaisa Koivisto väittelee lasimuotoilun kultakaudesta, joka oli osa jälleenrakennusta

Leena Maunula

RIIHIMÄKI. Kuuluisimmat suomalaiset taidelasiesineet tehtiin sodanjälkeisenä pula-aikana, vuosina 1946-1954. Muotoilijoilla oli lasitehtaissa lähes rajoittamaton vapaus tehdä uusia malleja. Niitä syntyi satoja.

Suomen lasimuseon amanuenssi Kaisa Koivisto väittelee tänään perjantaina Helsingin yliopistossa sodanjälkeisestä lasimuotoilusta, aiheesta josta on kasvanut jo osa suomalaista kansallisomaisuutta.

Koivisto on kansainvälisestikin tunnettu lasin tutkija. Väitöskirjansa Kolme tarinaa lasista hän on kirjoittanut suomeksi, koska kyse on suomalaisesta historiasta jota, yllättävää kyllä, on vain vähän tutkittu.

"Halusin tutkia ennen kaikkea lasiteollisuuden näkökulmaa, koska teollisuus oli se, joka vastasi työstä", Koivisto sanoo. "En koe itseäni esinetutkijaksi, vaan asiat esineiden ympärillä kiinnostavat enemmän."

Kirjan kolme tarinaa sisältävät muotoilijoiden, teollisuuden ja markkinoinnin näkökulmat. Ne yhdessä loivat olosuhteet, kun sodan jälkeen pyrittiin rakentamaan onnellisempaa elämää. Muotoilu oli osa jälleenrakennusta.

Lasin muotoiluun

liittyy runsaasti myyttejä ja sankaritarinoitakin. "Myytit kyllä säilyvät, koska osa niistä on pysyvällä pohjalla. En riisu sankareita", Koivisto sanoo.

Tutkimus ei ole muotoilijoiden henkilöhistoria vaan kertoo siitä, mikä oli heidän asemansa tehtaissa. Muotoilijoiden rinnalla oli monia muita toimijoita.

Lasiteollisuuden rationalisointi oli syy siihen, että muotoilijoita palkattiin. Tuotantoa tehostamalla haluttiin saada paremmin kaupaksi meneviä esineitä.

"Muotoilijoiden omaksuma yksinkertainen tyyli ja teollisuuden tehokkuuden tavoitteet olivat yhteneväisiä", Koivisto sanoo. Pelkistettyjä moderneja taide-esineitä oli rationaalisempaa valmistaa kuin aiempaa käsityövaltaista taidelasia.

Sotaa seuranneina pulavuosina käyttölasia ei tarvinnut kehittää, koska kaikki mitä valmistettiin, meni kuitenkin kaupaksi. Siitä johtuen muotoilijat saivat vapaat kädet.

Uudet muotoilijat loivat alkuvuosina enimmäkseen taidelasia. Lahjaesineistä oli puutetta, koska arvometalleja ei juuri ollut saatavissa. Taidelasi myi hyvin kotimaassa, mutta vienti oli vähäistä kansainvälisistä triennaalimenestyksistä huolimatta.

Taidelasin kultakausi 1946-1954 oli muotoilijoiden vapauden aikaa. Pulan hellitettyä vapaus päättyi.

Teollisuus edellytti muotoilijoiltaan, että nämä ryhtyvät suunnittelemaan käyttölasia sarjatuotantoon. Käänne tapahtui vuosina 1954-1957.

Muotoilun suuret nimet

olivat tuotteliaimpia, ja he tekivät tehtaissa paljon sellaistakin työtä, mikä ei näkynyt julkisuudessa, Koivisto sanoo. Tapio Wirkkalasta tuli Ahlströmin omistaman Iittalan taiteellinen johtaja, kun Kaj Franck johti Wärtsilän omistamaa Nuutajärveä.

Iittalan ja Nuutajärven lasitehtaat kuuluivat osana teollisuuden suuriin monialakonserneihin, kun Riihimäen Lasi keskittyi vain lasiteollisuuteen.

Tehtaissa työskenteli myös taiteilijoita, joiden nimet eivät yltäneet julkisuuteen, mutta joiden rooli oli keskeinen. "Wirkkala ja Timo Sarpaneva eivät olisi tulleet toimeen Iittalassa ilman Erkki Vesantoa , joka oli heidän edustajansa tehtaassa", Koivisto sanoo.

Vesanto teki koko elämäntyönsä Iittalassa valvoen muun muassa taide-esineiden tuotantoa. Samanlainen kätilön rooli oli jo aiemmin Karhulassa Göran Hongellilla , joka piirsi puhtaaksi ja valvoi Aino ja Alvar Aallon lasien valmistusta.

Teollisuuden taustavaikuttajista Koivisto on tutkinut muun muassa Maire Gullichsenin roolia. Hän oli A. Ahlström osakeyhtiön pääomistaja ja johtokunnan jäsen.

"Näyttää siltä, että hänen oli valittava Iittalan ja Artekin väliltä, ja hän valitsi Artekin."

Maire Gullichsen ei puuttunut Iittalan työhön. Aalto-maljakko säilyi kuitenkin tuotannossa vain hänen vaatimuksestaan.

Kaisa Koiviston

kirjaa täydentävät lasimuotoilun 40:n klassikon esinemonografiat, jotka kertovat, miten esine sai alkunsa, miten se valmistettiin ja miten se on elänyt.

Koivisto, 48, tuli työhön Suomen lasimuseoon 1980, vuotta aiemmin kun uudistunut museo sai Tapio Wirkkalan suunnittelemat tilat Riihimäen lasitehtaalta. Museon piiriin kuuluu koko lasiteollisuus ikkunalasista taidelasiin.

Kokoelmat ovat maan parhaat, mutta eivät täydelliset. Kultakauden taidelasin osalta puutteiden korjaaminen on käynyt mahdottomaksi, koska esineiden hinnat ovat huutokaupoissa nousseet museon tavoittamattomiin.

"On hyvä, että lasia arvostetaan. Toki asiaan liittyy myös paljon spekulaatiota, jolla ei ole tekemistä lasin tai muotoilun arvostuksen kanssa."

Suomalaista lasia keräävät myös ulkomaiset museot kuten Lontoon Victoria & Albert tai New Yorkin MoMA.

"Lasi ei ole hauras vaan kestävä aine. Jo yksin materiaalin ominaisuudet kiehtovat. Lasilla on ominaisuuksia, joita ei ole millään muulla aineella", Koivisto määrittää.

Kaisa Koivisto: Kolme tarinaa lasista. Suomalainen lasimuotoilu 1946-1957. Lasitutkimuksia XIII. Suomen lasimuseo. 303 s. 180 mk.

Väitöskirja tarkastetaan tänään pe klo 12 Helsingin yliopiston päärakennuksessa, luentosali 5, kolmas kerros.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi