Tietokirjailijaa ajaa valistamisen palo

Risto Niku laati kirjan 50 suomalaisesta tietokirjailijasta

  Risto Niku ei ehdota sattumalta tapaamispaikaksi Helsingin Merisataman kahvila Caruselia. Samoissa pöydissä hän istui itse usein haastattelijan roolissa, kun valmisteli juuri ilmestynyttä Suomalaisia tietokirjailijoita -teostaan.

Kirja esittelee 50 ansioitunutta tietokirjailijaa, joiden erikoistumisalat kattavat kaiken mahdollisen kosmologiasta ja populaarimusiikista ilmailuhistoriaan ja islamiin.

Aiheilleen intohimoisesti omistautuneiden spesialistien tapaamisparaati suorastaan huimasi Nikua, 67, joka on tietokirjailijan itsekin.

"Se alkoi vaikuttavuudessaan ahdistaa", hän nauraa. "Heräsin kerran aamuyöllä hulluun painajaiseen, että multa loppuu sanat. Näin näiden ihmisten kautta 360 astetta ympärilleni, mutta miten kuvata se?"

Hyvän tietokirjailijan profiili kävi silti selväksi. Siihen kuuluu sisällön hallinta, kyky kansantajuistaa abstrakteinkin tiede sekä uhrautuva puurtaminen.

"Kun tapasin Susi-Pulliaisen aamukahdeksalta eduskuntatalolla, ilmeni että hän oli ollut hommissa jo viidestä."

Nikun otos on väkisinkinkin pintaraapaisu. Toukokuussa 25 vuotta täyttänyt Suomen tietokirjailijoiden yhdistys on maan suurin kirjailijajärjestö 2200 jäsenellään.

Faktakirjailijat kokevat olevansa sorsittuja fiktiokollegoihinsa verrattuna. Ilmestyvästä kirjallisuudesta yli 80 prosenttia on tietoteoksia, mutta kirjastoapurahoista tietokirjailijat saavat vain kymmenyksen. Lisäksi kirjastojen lainauskorvausjärjestelmä ei kata opetus- ja tutkimuskirjastoja.

Eduskunta on hyväksynyt vinoumien korjaamista vaativat ponnet, mutta käytännössä asia ei ole edennyt.

Tosin oppikirjojen ja tilaushistoriikkien laatijoita lukuun ottamatta tietokirjailijoita liikuttava voima on pikemminkin "valistamisen palo" kuin "tienaamisen meininki", Niku huomauttaa.

"Esimerkiksi Kaari Utrio oli tehnyt parikymmentä menestysromaania, kun siirtyi tietopuolelle. Lukijat kyselivät niin paljon keskiajasta, naisen asemasta ja muusta, että hän päätti jättää romantiikan vähemmälle ja ottaa faktat esille. Tuskin se oli taloudellinen valinta."

Kirjallisuutta, suomen kieltä ja taidehistoriaa aikoinaan opiskellut Niku teki pitkän elämäntyön Helsingin Puhelinyhdistyksen (sittemmin Elisan) tiedotuspäällikkönä. Nuorempana hän työskenteli myös Etelä-Suomen Sanomien toimittajana ja Yhdysvaltain tiedotustoimiston lehdistöavustajana.

Tietokirjailijan hommaa hän kokeili ensi kertaa 1977, jolloin laati kirjan isästään, latulegenda Tapani Nikusta. Tämä nappasi Suomen ensimmäisen hiihdon olympiamitalin 1924 Chamonix'ssa, Ranskassa.

Lopullisesti kirjoitusputki aukeni osa-aikaeläkkeen myötä 2003, jolloin Nikulta ilmestyi poliittisesti tulenarkaa syksyn 1944 murhamysteeriä setvivä Kuka ampui kapteeni Ivan Belovin? Siinä hän esitti vakiintuneesta tulkinnasta poikkeavan näkemyksen tapahtuneesta.

"Se hermostutti, että kun riittävän kauan toistetaan tiettyä asiaa, se muuttuu totuudeksi, vaikka ei olisi oikeasti aukottomasti selvä."

Uteliaisuus historian kipupisteisiin näkyy miehen tuotannossa. Hän on tehnyt kirjat matkustajakone Kalevan alas- ampumisesta kesällä 1940 ja sotasyyllisten vankilakokemuksista.

Arkistoissa harrastajahistorioitsija voisi melkein asua, mutta malttaa välillä vaimon luo kotiin Kirkkonummelle tai veneilemään Porkkalan vesille.

Tänä kesänä hän aikoo painua vanhat latukartat kainalossa isänsä jäljille Chamonix'hin. Vainu vihjaa kirjanaiheesta. "Silloisessa urheilupolitiikassa ja -käytännöissä oli kaikkea omituista."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi