EHDOKAS

Toimittaja vaihtoi vapaalle, fiktioon

Eeva-Kaarina Aronen törmäsi niin hyvään aiheeseen, että siitä piti tehdä romaani

 Toisin kuin niin monet toimittajat Eeva-Kaarina Aronen väittää, ettei koskaan haaveillut kirjan kirjoittamisesta.

"Olen aina arvostanut työtäni toimittajana. Se on tarjonnut kirjoittamisen iloa ja haasteita ihan riittämiin", esikoisromaaninsa juuri julkaissut, Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittajana 1990-luvun alusta työskennellyt Aronen kuvailee.

Kirjan syntyminen oli alussa pikemminkin vahinko. Perhokalastuksesta innostunut Aronen rupesi tekemään aiheesta lehtijuttua, ja Kainuun museossa aineistoa etsiskellessään hän sai käsiinsä kajaanilaisen Maria Renforsin kirjeenvaihdon sisarenpojalleen, josta tuli sittemmin säveltäjä Erkki Melartin.

Nämä älykkään ja tunne-elämältään rikkaan naisen kirjeet pitäisi saada toimitettua kirjaksi, Aronen tuumi, mutta Kulttuurirahastosta ei herunut hankkeeseen rahaa. Toimittaja oli sen sijaan jo Maria Renforsin pauloissa. Hahmo ei jättänyt rauhaan, ja Aronen rupesi karistamaan journalistin takkia harteiltaan. "Päin fiktiota!" hän komensi itseään.

"Halusin tarinaan jäntevöittävän langan, ja sehän oli tässä itsestään selvästi perhokalastus. Fiktion 'sivutuotteeksi' tarvitaan jotakin, jossa on riittävästi filosofisia, esteettisiä ja elämyksellisiä ulottuvuuksia - niin syntyy usein hienoa ja arvokasta. Perhokalastuksessa on mistä ammentaa: arvaamaton luonto, veden salaperäinen maailma kaloineen, perhojen kauneus, ihminen onnistumassa ja epäonnistumassa."

Ja niin Maria Renforsin totuus, faktan ja fiktion yhdistelmä, alkoi syntyä: Aronen istui maaliskuussa 2004 klassisesti läppärin ääreen, valmis faktamateriaali koottuna, päässään tarinan luuranko.

"Lehtityössä kirjoittaja joutuu tekemään koko ajan kompromisseja, välillä totuudenkin kanssa. Huomasin, että fiktiossa koitti vapaus. Olin aikaisemmin vain katsellut ikkunan takaa ulos, nyt sain astua siitä ulos rajattomaan maisemaan, jossa kompromisseja ei tarvitse tehdä", vuorotteluvapaan turvin kirjoittanut Aronen kertoo.

Hän nautti kirjailijana olon psyykkisestä ja fyysisestä yksinäisyydestä.

"Toimittajan työ on sosiaalista työtä, siinä on koko ajan vaatimassa ja anomassa milloin keneltä haastateltavalta jotakin. Tuntuu kuin olisi aina soittamassa jonkun vieraan ihmisen ovikelloa. Kirjailija taas ei voi vaatia kuin itseltään."

Aronen tarttui rohkeasti fiktion oikeuteensa. Hän on sulattanut melodraamaan Maria Renforsista useita 1800-luvulla eläneitä kulttuuripersoonia.

"Kyllä ensi alkuun nikottelin itsekin. Mutta sitten muistin taas, että nyt olen kirjailija ja teen niin kuin haluan", Aronen naurahtaa, mutta tietää myös vapauden ja valintojen toisen puolen.

"On yllättävän rankkaa olla julkisen kritiikin kohteena, kun on tottunut olemaan toimittaja - se joka käyttää valtaa ja määrittelee muita."

"Kesällä luin suuresti ihailemani Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian viimeistä osaa. Kas, ajattelin, hänhän puhuu Maria Renforsista, kun kirjoittaa: Julminta rakkaudessa on se, että se haastaa itse olemassaolon. Panee pahaa aavistamatta koko elämän peliin."

Keski-ikäinen, väkevä nainen ja rakkaus. Miehet ja kylmä erämaa, Vienan Karjala. Onko tuo kaikki todella syntynyt kirjailijan kotona, omenapuiden täyttämässä puu-Kumpulassa?

Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt kliseetä, että taiteilijan pitäisi luoda teoksensa erakkona korvessa, mutta toteaa nyt, että jokin siinä pätee. Hän kirjoitti suurimman osan romaanistaan yksinäisyydessä Kuhmon syrjäkylällä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi