Tutkija taikoi kirjojen 1800-luvusta verenkarvaista proosaa

AS Byattin Booker-palkittu Riivaus-romaani vihdoin suomeksi
"Halusin, että lukijat löytäisivät suuret viktoriaaniset runoilijat"

 Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, kirjailija AS Byatt olisi tänään Helsingissä.

Eilen hän olisi tavannut Helsingin yliopiston opiskelijoita, antanut haastatteluja ja kuunnellut Frenckellin huvilassa, miten Katariina Kaitue lukee otteita hänen vasta suomennetusta Riivaus-romaanistaan.

Mutta ei - 70-vuotias kirjailija joutuu selkäleikkaukseen, ja Suomen-matka ja 1990 Booker-palkitun Riivauksen suomennoksen juhlistaminen saivat jäädä.

Sähköpostitse Byatt - eli aateloituna Dame Antonia - jaksoi kuitenkin vastata kysymyksiin romaanistaan, jonka brittiläinen Guardian-lehti nosti viime vuonna maailmanhistorian sadan merkittävimmän listalle ja jonka ympärille on ehtinyt jo syntyä paljon tutkimustakin.

Se ei ole yllätys, sillä romaani haastaa liki kaikki 1900-luvun lopun kirjallisuudentutkimuksen teoriat: psykoanalyysiin pohjautuvan feminismin, postmodernismin, dekonstruktion.

Lähes 700-sivuisessa, puheliaassa ja ironisessa romaanissa kirjallisuudentutkijat ryhtyvät tutkimaan kahden 1800-luvun kirjailijan kirjeenvaihtoa ja löytävät salarakkauden.

Sen todistusaineistoksi löytyy dokumentteja, mutta enimmäkseen tutkijat etsivät johtolankansa kirjailijoiden tuotannosta. Senkin - kirjeistä ja päiväkirjoista eeppisiin runoelmiin - Byatt on luonut romaaniinsa itse. Vuosikymmenten tutkijan, yliopisto-opettajan ja romaanikirjailijan kokemuksen turvin se luontui.

Aluksi kyllä pelotti, Byatt tunnustaa. "Ajattelin ensin käyttää unohtuneiden tekijöiden runoja, sillä enhän minä lyyrikko ole."

"Sitten kustannustoimittajani katsoi minua tuimasti ja sanoi: Antonia - sinä kirjoitat ne itse! Yllätyin, kun se onnistui; ilmeisesti olen niin viktoriaanisen kirjallisuuden kyllästämä, että aivoni tuottivat säkeitä kuin itsestään. Ja oikeastaan fiktiivisen runon ja proosan luominen olikin kirjoitustyössä nautinnollisinta."

Romaanin kirjailijahahmojen esikuvina on nähty taiteilijoita Robert Browningista ja Alfred Tennysonista Emily Dickinsoniin ja Christina Rossettiin.

"Halusinkin, että lukijat löytäisivät uudelleen 1800-luvun suuret runoilijat, sillä he tosiaan olivat suuria! Romaanini tutkijat taas edustavat 1980- ja 90-luvun jatko-opiskelijoitani, jotka suhtautuivat viktoriaaneihin halveksivasti ja olivat muutenkin kiinnostuneempia teorioista kuin kirjailijoista."

Itse romaanin esikuvaksi paljastuu Umberto Econ kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyt Ruusun nimi.

"Tarkoitukseni oli kirjoittaa moderni, satiirinen yliopistoromaani - ne olivat 1980-luvulla Britanniassa muotia", Byatt muistelee. "Econ avulla ymmärsin, että asiantuntemustaan voisi käyttää toisellakin tavalla ja luoda proosaa, jossa paitsi ajatellaan, myös tunnetaan, rakastutaan ja hylätään."

Tuloksena oli Riivaus, jossa on toden totta otettu populaarit tyylit käyttöön. "Käytin kaikkea mitä mieleen tuli: yliopistoromaania, dekkaria, romanssia, kummitustarinaakin. Päätin tehdä viktoriaanisista henkilöistäni lihaa ja verta ja maalata taustat kunnolla mustalla, kullalla ja punaisella."

Niinpä Riivauksesta löytyy myös aviottomia lapsia, rappiokartanoita ja haudanryöstäjiä, samoin vesiputouksia ja myrskyjä.

Tarinoilla herkuttelivat 1980-luvun lopulla toki muutkin, Byatt myöntää.

"Britanniassa vallitsi uudelleen löydetty kertomisen ilo. Salman Rushdie, Angela Carter, Julian Barnes ja Kazuo Ishiguro kertoivat erilaisia ja toinen toistaan hienompia tarinoita, monet myös historiallisia."

Yksi Riivauksen peruselementeistä on verrata 1800-luvun ajattelua ja tunne-elämää moderniin. Siitähän on meilläkin riidelty, kun kirjailijat ovat katselleet historiallisia henkilöitä liikaa tämän ajan silmälasien läpi.

"Kristinuskolla oli 1800-luvun lopun yhteiskunnassa vielä vahva asema, vaikka monet olivat jo kääntyneet luonnontieteen puoleen. Uskon menettäminen on varmasti ollut tuskallista. Myös rakkauteen suhtauduttiin vakavammin - siis aivan eri tavalla kuin nyt."

Pohjimmiltaan ihmiset ovat Byattin mielestä kuitenkin olleet samanlaisia kuin nykyään: tyhmiä tai älykkäitä, tunteellisia, snobeja tai eteenpäin pyrkiviä. "Inhoan stereotypiointia, jonka mukaan leimallisinta viktoriaaneille oli se, että he verhosivat pianonjalatkin liian säädyttöminä!"

Byatt kirjoittaa paraikaa kymmenettä romaaniaan. "Se sijoittuu Etelä-Englantiin, joten olemme ajelleet mieheni kanssa siellä ristiin rastiin."

Tällainen pohjatyö kuuluu aina kirjoitusprosessiin: Riivausta varten Byatt kiersi lapsuudenmaisemiaan Yorkshiressä, tutki 1800-luvun matkaoppaita ja kasvikirjoja. Kaikkein tärkeintä kirjoittamisessa on kuitenkin lukeminen. Kieltään pitää rakastaa, tutkia ja huoltaa kaiken aikaa.

"Jotain toistakin kieltä pitäisi osata, sillä vasta sen rinnalla äidinkieli paljastaa erityislaatunsa. Tarvitaan myös tilan tajua: tennispelaajankin pitää tuntea kentän koko ja se, miten eri kohdista lyödyt pallot lähtevät liikkeelle."

Eikä kärsivällisyydestäkään ole haittaa. Byatt kirjoittaa kirjansa käsin lontoolaislähiön kirjojen täyttämässä ullakkohuoneessa, jonka ulkopuolella harakat mekastavat.

"Työskentelen hitaasti, oli kyse sitten lauseesta tai romaanista. Tarvitsen paljon aikaa nähdäkseni, minkä muodon sanani valitsevat." Inhoan stereotypiointia, jonka mukaan viktoriaanit verhosivat pianonjalatkin säädyttöminä!"

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi