Uittopäällikön poika sukeltaa menneeseen

Jari Järvelä vaihtoi lyhyen proosan laajaan historialliseen romaaniin
Se kertoo Aunuksen retkestä ja huimasta uitosta vuonna 1919

Maija Alftan

KOTKA.

Jari Järvelä ei ole lentäjän poika vaan uittopäällikön poika. Romaani Lentäjän poika oli Finlandia-ehdokas 1999. Se oli vielä litteä kirja, nyt tulee paksu ja muheva historiallinen romaani Veden paino , aivan uutta Järvelää.

"Eepoksen kuoret, ainakin", Järvelä sanoo.

Uusi romaani sijoittuu vuoteen 1919, Aunuksen retkeen ja se kertoo uitosta. Uittopäällikön poikana hän on perehtynyt tarkasti niin vesistöihin kuin tukkeihin. Kirja onkin omistettu isälle ja isoisälle.

Järvelän molemmat

isoäidit ovat vielä elossa. Muutama vuosi sitten hän tallensi nauhalle mummien kertomukset, joita oli kuullut lapsesta asti. "Isoäidit, matriarkat, avasivat minulle hengen kirjan maailmaan."

Järvelä hakee pienen, laihan mustakantisen vihon, uittopäällikkö-isoisän ainoan päiväkirjan. Vihossa ei ole turhia merkintöjä vaan muutama iso asia: Ahlströmille töihin meno, kuolemia, syntymiä, suuri sota syttynyt.

Suomalaiset metsäyhtiöt olivat investoineet Aunukseen paljon rahaa. Kun Suomi itsenäistyi ja raja meni kiinni, Neuvosto-Venäjälle jäi metsiä, puita, junaratoja. Metsäyhtiöt ajattelivat, että ne saisivat jotain takaisin Aunuksen retken aikoihin.

"Sikäli kirjani tarina on totta, mutta elämäkertaa tai sukuhistoriaa en ole kirjoittanut. Tykkään proosan oikeudesta luoda omia maailmoja."

Kirjailijaa ryhtyi kiinnostamaan Miinalanjoki, joka teki rajan yli monta mutkaa, ja maaperä Aunuksessa oli "proosaan sopiva": siellä kulki vuonna 1919 kaikenlaisia komeljanttareita, onnenonkijoita, rikastumisen toivossa räpeltäjiä.

"Historiassa on paljon käytettyjä vuosilukuja kuten 1917 ja 1918, jolloin oli sisällissodat. Sitten on unohdettuja vuosia, milloin kuitenkin on tapahtunut kaikenlaista. Tykkään puuttua näihin joutomaihin, vesakoihin, joita ei ole niin paljon käyty läpi."

Järvelä sanoo "ihan sivulauseenomaisesti" löytäneensä tiedon Miinalanjoesta ja siitä, että sieltä yritettiin saada puita pois.

Se retki päättyi

katastrofiin, ja puutkin jäivät saamatta.

Järvelä kuvaa uiton eri vaiheita kirjassaan tarkasti; yksityiskohdat ovat hänen kirjojensa sokkeleita.

"Useinkaan en alkaessani tiedä kirjan juonta kuin enintään puoleen väliin. Tärkeintä on että olen sisällä kirjan miljöössä ja maisemassa, sitä kautta se lähtee avautumaan." Veden painon maailmaan perehtyminen teetti paljon töitä. Järvelä luki paljon sanomalehtiä ja pikkuilmoituksia vuodelta 1919. Aunuksen retki piti opiskella tarkasti, uittoon piti perehtyä "kantapään kautta", tajuta miltä se oikeasti tuntuu.

Tukkijätkäksi hän ei voinut ryhtyä, sillä irtouittoja ei enää harrasteta. Järvelä haastatteli tietysti isäänsä, luki arkistoista muutaman liuskan uittokuvauksia, yritti sisäistää sen maailman.

Eikä se maailma ollut ollenkaan Suomi-filmin kuvaama, lännenromanttinen klisee. Järvelä ei anna armoa myöskään Markku Pölösen Kuningasjätkä -elokuvalle: "Se on Suomi-filmin perillinen, siinä on taunopalomainen suhtautuminen uittoon, työnnetään keksillä muutama sentti tukkia."

"Toinen tapa käsitellä uittoa on sitten stahanovilainen ja päätalomainen pohjaton työn sankaruus: sahanterä hajoaa sadannen kerran, mies puurtaa koko ajan. Halusin että kirjassani ainakin pilkahtaa hiukan laajempi ja syvällisempikin käsitys, mitä uitto oikeastaan oli ja millaiset ihmiset sinne joutuivat."

On näet täysin väärä käsitys, että uittajat olivat aikansa gigoloita. Järvelän mukaan he olivat suurimmaksi osaksi yhteiskunnan syrjimiä; jätkänmakkara oli kaupan kurjinta makkaraa, hampparinväärää. He olivat sekalaisia, vaivaisia, joiden oli pakko jostain lähteä pois ja he päätyivät uittoon. Loppu oli monilla surkea.

"Kun vielä oltiin

maassa kiinni, tämmöinen ihmisjoukko joka ei ollut sidottu mihinkään ja liikuskeli, edusti uhkaa silloiselle yhteiskuntajärjestykselle. Eihän valtio ollut vielä siinä mielessä valtio kuin nykyään, yhteisöt olivat kyläyhteisöjä vuosisadan alussa."

Järvelä kertoo, kuinka uittajat kehittivät syrjinnän alla omanarvontunnon, ylpeyden. "Kasseihinsa ne kiinnitti usein kulkusia, jotta heidän tulonsa kuultiin. Se oli sellaista pakotettua boheemielämää, täysin."

Kun kirjassa alkaa ympäröivä maailma mennä Aunuksessa raiteiltaan, jotenkin nämä pakotetut boheemit yrittävät pitää hajoavan maailman sisällä oman logiikkansa.

"Ihmisiä he siinä olivat kuin muutkin. Heidän ainoa turvaverkkonsa oli se porukka, missä he liikkuivat."

Järvelä sanoo,

että vielä neljä, viisi vuotta sitten hän ei olisi pystynyt Veden painoa kirjoittamaan, liikkumaan historiallisessa vuodessa, liikuttelemaan suurta ihmisjoukkoa. Kahden novellikokoelman ja kahden romaanin jälkeen aika tuntui kypsältä. Ikääkin ehti hieman karttua, nyt sitä on 35 vuotta.

Ja nyt hän pystyy "puoliylpeänä" sanomaan että on uittopäällikön poika. Lapsuudessa hän sai kuulla uitosta enemmän kuin tarpeeksi. Järvelä sanoo, että kun muut lapset kesälomamatkalla näkivät järven, he pääsivät uimaan sinne. Hän sai kuulla luennon järvestä, mihin mereen se laskee, mitä vesistöjä matkalla on.

"Lapsena kyllästyin tähän uittonäkökulmaan."

Uittopäällikön poikana Järvelä on asunut useilla paikkakunnilla eikä oikein voi sanoa, mistä on kotoisin. Pieni suku on kotoisin Reposaaresta, mutta Järvelä on syntynyt Helsingissä. Pääkaupungissa hän ei monta vuotta asunut, isän työn vuoksi perhe asui esimerkiksi Kouvolassa, missä Järvelä pääsi ylioppilaaksi.

Kouvolasta on jäänyt rakkaus juniin. Niinpä hän tuntee Helsingissä kotoisimmaksi paikaksi Linnanmäen vuoristoradan, missä on sama tervanhaju kuin ratapölkyissä keväällä.

Järvelä valmistui

kasvatustieteen maisteriksi Jyväskylässä. Opettajana hän ehti toimia vain muutaman vuoden. Ensimmäisen kirjansa jälkeen (Bambi ja muita novelleja , 1995) hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

"Huomasin aika nopeasti, että kahta työtä ei pystynyt tekemään hyvin. Opettajan työssä joutuu käyttämään päätään niin paljon, että illalla ei irronnut enää yhtään omaperäistä ajatusta. Se oli heittäytyminen, aikanaan. Turha jälkeenpäin surra, jos ei ala tehdä oikeasti sitä mitä haluaa."

Järvelä asuu vaimonsa ja poikansa kanssa nykyään Kotkassa, historiallisessa pihapiirissä 1920-luvun kerrostalossa. Erään leskeksi jääneen Agda-rouvan rakennuttamassa pihapiirissä on vanhoja, vuosisadan alun puutaloja, joiden vinteiltä löytyy esimerkiksi jääkärien satula ja miekka, vanhoja hevosvaunuja on entisissä talleissa.

Agda-rouvan evakkoarkut olivat saaneet olla kaikessa rauhassa saunan eteisessä. Kun ne avattiin, päällimmäisenä oli tanssiaispuku.

Kotka viehättää Järvelää kovasti. Kaupunki on rosoinen hyvällä tavalla, ihmiset ovat välittömiä, suorasanaisiakin. Helsinki on kyllin kaukana ja riittävän lähellä.

Historia, matkat, viinit.

Ne Järvelä mainitsee harrastuksikseen. Sanojen ajassa, kirjailijoiden nettiesittelyssä, hän kertoo haluavansa katsella Arezzon kirkossa Italiassa Piero della Francescan freskoja ja kuunnella samanaikaisesti The Clashia.

Viime keväänä Järvelä pääsi toteuttamaan haaveensa. Hän pakkasi Clashin levyn mukaan, pääsi remontoituun katedraaliin, missä freskot ovat.

"Osaan freskot ulkoa, joten kuuntelin Clashia kuulokkeilla mieluummin kuin opastusta."

Järvelä on heikkona 1400-luvun renessanssitaiteeseen, sen hauraaseen ihmiskuvaan. Hänestä punkbändi Clash sopii hyvin yhteen renessanssitaiteen kanssa. "Koen ne läheisiksi ja voin aivan hyvin yhdistää ne."

Järvelä sanoo "jonkin verran" puhuvansa italiaa, ranskaa ja espanjaa ja matkustavansa etupäässä näissä maissa. Mitä enemmän hän on päässyt näihin kulttuureihin sisälle, sitä tyhjentymättömiltä ne tuntuvat. Ei ole ollut tarvetta mennä toiselle puolelle maapalloa.

Entäpä viinit?

Ensimmäinen tapaamani suomalainen kirjailija, joka ilmoittaa harrastavansa viinejä! Useimmat ovat etupäässä harrastaneet niiden kumoamista kurkkuunsa.

Miten harrastuksesi ilmenee?

"Varmaan ylenmääräisenä sivistyksenä", Järvelä sanoo ja purskahtaa nauruun.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi