Vahingossa pahan koulukuntaan

Tämä kirjailijahaastattelu siirtyi helsinkiläisestä taiteilijaravintola Kosmoksesta Hesperian sairaalaan.

Syynä olivat aikataulut, eikä kirjailija ja psykologi Esa Sariolaa onneksi harmita.

Kosmoksen pöytäseurueissa hän ei myönnä viihtyneensä 80-luvullakaan, ja työpaikalle sopi nyt poikkeuksellisesti tulla. Sariola on nimittäin juuri jäämässä kesälomalle.

Kerran taiteilijaravintolan peräloosissa kelpasi käydä. Sariolalle myönnettiin kirjallisuuden valtionpalkinto - poikkeuksellisesti - hänen ensimmäisestä romaanistaan Rakas ystävä. Vuosi oli 1986, ja omaa palkintoaan noutivat samaan aikaan Bo Carpelan, Matti Pulkkinen ja Arto Melleri.

"Tilaisuuden jälkeen kustantajat toivat kukin oman kirjailijansa Kosmokseen syömään ja seurustelemaan", Sariola muistelee.

Muulloin ravintolassa roikkumisen esti aikapula. Kirjailijana debytoinut Sariola vietti kiireisen vuosikymmenen: teoksia tuli 1980-luvulla yksi vuodessa, kerran kaksikin.

"Lisäksi minulla oli pienet lapset ja päivätyö psykologina. En elänyt vaihetta, jossa olisi joka ilta pitänyt päästä juomaan olutta ja parantamaan maailmaa."

Kaunokirjallinen julkaisutahti ei tosin ollut tekijän päätettävissä. Sariolan varsinainen esikoisteos, romaania edeltänyt novellikokoelma Väärinkäsityksiä, syntyi suunnittelematta.

"Romaanin kirjoitusprosessiin sekaantui päässäni koko ajan irrallisia aiheita, eivätkä ne mitenkään sopineet siihen kokonaisuuteen."

Irtoaineksista syntyi novelleja sellainen määrä, että Sariola lähetti ne kustantajan kirjoituskilpailuun. Vasta sitten romaanikin eteni loppuun saakka.

Niissä kahdessa teoksessa, kuten myöhemmässäkin tuotannossaan, Sariola on käsitellyt ihmisen ahneutta ja keskinäistä kilpailua.

Sanalla sanoen - pahuutta.

Toistuva aiheisto ei jäänyt kriitikoilta huomaamatta. 1990-luvulle tultaessa Sariola luettiin johdonmukaisesti kuuluvaksi kotimaisen kirjallisuuden "pahuuden koulukuntaan" esimerkiksi Annika Idströmin ja Eira Stenbergin ohella.

Kaikki arviot tuntuivat pohtivan pelkästään yhtä: käsitteleekö kirjailija Sariola nyt pahaa paremmin vai huonommin kuin edellisessä teoksessaan.

Pahasta hän on kuullut aivan tarpeeksi.

Palataan siihen kohta.

Sariola istuu vastaanottohuoneessaan, poikkeuksellisesti potilaalle varatussa nojatuolissa, ja puhuu kirjailijana toimimisesta.

Asetelma on keinotekoinen, koska arkipäivässä psykologin ja kirjailijan ammatit eivät mitenkään sotkeennu toisiinsa. Syy on yksinkertainen: Sariola kokee kirjallisuuden ensisijaiseksi.

"En tule tänne, jos prosessi on kesken ja mielessä oikein palaa. Yhtäkään kaunokirjallista teosta en ole tässä rakennuksessa kirjoittanut."

Ei luominen tosin vetäytymistäkään vaadi. Päinvastoin.

"Itse olen kokenut hyväksi tehdä muutakin kuin kirjoittaa kirjoja kammiossani. Siihen, miten maailma rullaa ja jyrää, saa kosketuksen vain olemalla mukana yhteiskunnassa ja sen ristiriidoissa."

Mutta stop.

Kaunokirjallisuuden tehtävä ei kuitenkaan voi olla politiikan kielestä kopioitu nokkelien ajankohtaissutkausten heittely, Sariola painottaa.

Hänelle kirjoittaminen on eräänlainen laboratoriokoe.

"Etukäteen ei voi tietää, mitä sieltä lopulta paljastuu. Siinä pannaan yhteen aineksia, joiden täytyy saada kehittyä hitaasti, omalakisesti."

Sariolan omimmat ainekset ovat sivunneet sukupuolten välisiä väärinymmärryksiä sekä valtataisteluja kotona ja työpaikalla.

Niitä pahuuksia.

Mutta ei Sariola sitä erikseen suunnitellut, aiheisto vain ei tyhjentynyt esikoisteoksessa. Oman kirjoittamisen lähtökohtana ei ole toiminut abstrakti pahuus, vaan yksilön vallantavoittelun kaltaiset konkreettiset toimet.

"Ei meillä mitään koulukuntaa oikeasti ollut", Sariola haluaa huomauttaa. "Samoihin aikoihin julkaistut eri kirjailijoiden teokset sattumalta vain resonoivat keskenään."

Eräässä kirjailijaliiton kokouksessa Sariola kuitenkin istahti Idströmin ja Stenbergin kanssa samaan taukopöytään.

"Yhdessä todettiin, että tässä nyt sitten kai istuu pahuuden koulukunta kahvilla."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi