KIRJAT

Valoa ihmisen jokapäiväisestä surusta

Amerikkalainen elegia käy läpi suvun, kansan ja koko 1900-luvun kollektiiviset traumat

Suomenruotsalaisen Solveig von Schoultzin runossa Kolme sisarta (1956) kuvataan naista, joka nostaa lasta. Hänen sisällään on toinen nainen, vanhempi, tämän sisällä tyttö nukkensa kanssa.

Sama asetelma on amerikkalaisen, norjalaistaustaisen Siri Hustvedtin (s. 1955) neljännessä romaanissa, paitsi että sisäkkäiset hahmot ovat isoisä, isä ja poika.

Lisäksi voi ajatella, että koko teos on osa suurempaa kertomusta, johon kuuluvat Hustvedtin kirjat, elämä ja siirtolaissuku - ja vielä hänen miehensä Paul Austerinkin taide.

Kertojana on newyorkilainen psykiatri Erik Davidsen, jonka elämästä romaani leikkaa vuoden. Se alkaa Erikin isän kuolemasta Minnesotassa.

Ajanjaksoon mahtuu Erikin yksinäisyyttä (myös vaimo on jättänyt hänet ilmeisen nolosti), empiviä naissuhteita ja terapiatyötä eri tavoilla haastavien potilaiden kanssa.

Alakerran vuokralaisesta, kauniista jamaikalaisesta Mirandasta ja tämän viisivuotiaasta tyttärestä tulee Erikille tärkeitä, kuin uusia perheenjäseniä. Etusijalla elämässä on kuitenkin oma suku.

Erikin ja hänen Inga-sisarensa suhde on tiivistynyt, kun tämän mies, kulttikirjailija Max Blaustein, kuoli. Samalla ovat lähentyneet välit parikymppiseen sisarentyttäreen Soniaan.

Perustaltaan Amerikkalainen elegia on - nimensä mukaan - romaani surusta.

Erikiltä menee vuosi siihen, että hän ylipäätään hyväksyy Lars-isän kuoleman. Tämän papereita lukiessaan hän alkaa pohtia sukunsa salaisuuksia. Mistä on kyse jonkun Lisan kirjeessä, jossa vannotetaan Larsia olemaan kertomatta "mitä tapahtui"? Arvoituksen selvittämisestä tulee surutyön konkretiaa.

Surua työstetään koko vuosi muutenkin. Se tunkeutuu uniin, terapiaan ja ihmissuhteisiin. Se sekoittuu myös muihin suruihin, joita amerikkalaisilla herra nähköön riittää.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat koko ajan tarinassa taustalla, välillä myös pinnalle nousten. Kaikilla päivän kokeneilla on traumaattisia muistoja, jotka aktivoituvat kullakin vähän eri tavoin.

Menneissä polvissa lama-aika ja maailmansota saivat aikaan samantapaisia kollektiivikokemuksia.

Lisäksi jokaisella on oma henkilökohtainen surunsa: orpous, vieraus, osattomuus, riittämättömyyden tunne, rakkauden puute, uhrin osa.

Hustvedtin käsittelyssä surun yleisyydestä kasvaa puhdistava, jopa voimauttava elämys. Romaanin motoksikin on valittu sufimystikko Rumin runo: "Älä käännä katsettasi. / Katso sidottua haavaa: / sieltä valo tulee sinuun."

Voin kuvitella, että kirjailija on vakuuttunut tästä opettaessaan luovaa kirjoittamista psyykepotilaille ja opiskellessaan romaania varten psykoanalyysia ja neurologiaa. Lukijan onneksi oppi ei ole jäänyt päälle liimatuksi, vaan viisaat ajatukset mm. unista ja muistista sulautuvat tarinaan.

Usein silkka aika lääkitsee surua, niin kuin Sonian 11/9-traumaa ja Erikin isättömyyttä. Ja vaikka henkilögallerian vuoteen mahtuu dramaattisia, uhkaaviakin juonenkäänteitä, Hustvedt antaa tarkoituksellisesti niiden laimentua - niin käy liki aina, kun aikaa kuluu.

Joskus tarvitaan kuitenkin enemmän: terapiaa tai vielä mielikuvituksellisempaa etäännyttämistä. Kuten taidetta.

Max Blausteinista raa'asti paljastuvat salaisuudet ovat siitä yksi esimerkki. Taiteilija taisteli arjen tukehdusta vastaan paitsi kirjoilla ja elokuvilla myös koettamalla herättää roolihahmonsa eloon.

Erikin jäljittämästä salaperäisestä Lisasta tuli niin ikään taiteilija: hänen rakentamansa oudot nuket kertoivat varhaisista kivuista, kun kieli ei siihen kääntynyt.

Nuket, roolihahmot ja valepuvut ovat romaanissa toistuvia aiheita, samoin valokuvat ja taide samaan tapaan kuin Hustvedtin edellisessä Kaikki mitä rakastin -romaanissa. Kyse on paitsi etäännyttämisestä myös siitä, ettei kukaan toisin silmin nähtynä olekaan sitä, mitä kuvittelee.

Intellektuellit ovat siitä hyviä romaanihenkilöitä, että heidän suuhunsa tätä selittävät Kierkegaard- ja Rilke-sitaatit sopivat hyvin.

Toisaalta Siri Hustvedt näyttää kauniisti, pitkän historiallisen kaaren avulla, etteivät ihmisen peruskokemukset jalostu koulutuksen myötä. Filosofi voi kirjoittaa näkemisestä ja olla ihmissuhteissaan umpisokea.

"Salaisuuksien vuosi" päättyy yhden kuoleman hyväksymiseen ja siihen, että toinen estetään.

Kiitollisuus ja riemu purkautuvat Erikin tajunnanvirtamaiseen ajatusryöppyyn, huikean elokuvamaiseen tekstiin, johon kirjailija noukkii aiheet monen sukupolven elämästä.

Nehän ovat tässäkin ajassa läsnä, sisäkkäin, koko ajan vaikuttamassa.

Ja jos jollekulle jäi hämäräksi, onko Amerikkalaisessa elegiassa myös juoni, vastaan: Olkaa huoleti.

Sen voi mainiosti lukea vetävänä tarinana Brooklynin älykköjen (taidehistorioitsija Leo Hertzberg mukaan luettuna) illallisista ja rakkaussuruista, Karibian kansanperinteestä, amatöörietsivistä, skandaaleista ja mediataiteesta, äideistä, isistä ja enkelihiuksisista pikkulapsista.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi