Vihaakin saa tuntea

Tiina Pystysen oman terapiajakson kokemukset siirtyivät myös ensiromaaniin

Anni Valtonen

  Tapasin kirjailija Tiina Pystysen , 45, viimeksi joitakin vuosia sitten hänen Pihlajamäen kodissaan - keskellä betonia. Nyt Helsingin Tapanilan omakotitaloalueelta, mutkaisen hiekkatien päästä löytyy pieni, tunnelmallinen talo.

"Ensin oli elämä Harrin kanssa maalla Sysmässä, sitten elämä leskenä lasten kanssa Pihlajamäessä, ja nyt tämä uusi elämä Olavin kanssa omassa talossa", Pystynen jaksottelee vaiheitaan, joihin liittyy muun muassa sarjakuvapiirtäjänä työskennelleen aviomiehen yllättävä kuolema.

Hellästi kunnostetun talon yläkerrasta löytyy työsoppi. Ajan patinoiman seassa silmään pistää ainoastaan tietokone. Sillä Pystynen on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa. Hitaasti syntynyt Häpeähäkki on kertomus terapiaprosessista.

Kuutisen vuotta kestäneen, pari vuotta sitten päättyneen terapiajaksonsa aikana kirjailijalle kertyi paljon materiaalia. Aineiston keräämisen ohessa syntyi myös kolme piirroskirjaa.

Pystynen on opittu

tuntemaan kuvakirjoistaan. Miksi hän nyt kirjoitti romaanin? Mihin kuvat jäivät?

"Tiesin alusta asti terapiaprosessin olevan niin iso, ettei muutama kuva tai runo riittäisi kuvaamaan kaikkea", kirjailija perustelee.

Entä aihe?

"Terapiassa näin läheltä koko prosessin. Työssäni toimintaterapeuttina taas jouduin käsittelemään toisten ihmisten ongelmia. Pääsin samalla harvinaiselle näköalapaikalle."

Lajinvaihdokselle on myös käytännöllisempi syy. Yli kymmenen vuotta kirjailijan työllä itsensä elättänyttä Pystystä ei tähän mennessä ole kelpuutettu kirjailijaliiton jäseneksi. Hänen työnsä on katsottu edustavan lähinnä sarjakuvaa - ei kirjallisuutta.

Toki hän toivoi voivansa leiskauttaa ilmoille terapiaa käsittelevän kuvitetun oopperan. "Mutta jos olisin väsännyt kuvatkin, minulla olisi mennyt tähän hommaan kaksikymmentä vuotta."

Pystynen tunnustaa

pelänneensä kertomista ilman kuvaa.

"Kun avaa kuvakirjan, näkee väistämättä jotain. Huonojakin kuvia on pakko katsoa. Tekstin kanssa voi päättää, lukeako sitä vai ei. Sen vaatimukset ovat kovempia."

Omaa elämäänsä mahdollisimman paljon materiaalina käyttävä Pystynen on tuonut tekstiinsä aikaisempaa enemmän fiktiivistä ainesta ja dramatiikkaa.

Vaikka hän on varma, että kirjaa luetaan yksi yhteen hänen elämänsä kanssa, kirjan terapiaan heittäytyvä päähenkilö Anna Sofia Ruoho on rohkeampi: "Hänen urheutensa voi rohkaista muita ihmisiä käsittelemään omia juttujaan."

Pystynen tunnustautuu maailmanparantajaksi.

"Haluan kuvata mielenterveysongelmia, joihin ei liity mitään järkyttävää. On paljon kuvauksia traagisista tapauksista - vaikkapa hyväksikäytetyistä ihmisistä. Kerron kuitenkin naisesta, jota on aina kohdeltu hyvin ja josta on välitetty, mutta jonka mielen rakenne on herkkä."

Kirjailijaa kiinnostaa,

että suhteellisen turvallisissa olosuhteissakin elävät ihmiset kärsivät mielenterveysongelmista.

"Törmäämme arjessa asioihin, joista voi saada traumoja. Jos niistä mainitsee jollekin, saa helposti kuulla marisevansa turhasta, vaikka kokemuksella voi olla invalidisoiva vaikutus", Pystynen selittää.

Hän sanoo kasvaneensa perheessä, jossa "kamalia asioita ei saanut ajatella".

"On ollut vapauttavaa oppia, että ajatukset ja teot ovat eri asia. Maailma on paljon turvallisempi paikka, kun saa tuntea vihaa ja kateutta."

"Kateushan on lapsen perussynti. Negatiiviset tunteet ovat tärkeitä rakennusaineita: kateuskin voi olla esimerkiksi yrittämään innostava voimavara."

Romaani on

työstynyt paljolti kolmivuotisen apurahan turvin. Kirjailija on käynyt myös taittokurssin, jota hän voi hyödyntää seuraavassa projektissaan.

"Olen piirtänyt taidehistoriaa uusiksi rautakaudelta 1800-luvulle", Pystynen paljastaa.

Taidehistorian eepoksia tutkiskelleen ja museoita kolunneen kirjailijan kätköissä on jo aimo kasa luonnoksia. Niistä syntyy jossain vaiheessa piirroskirja.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi