Yhden ihmisen rauhanliike

Anna Politkovskaja ei näe toivoa Tshetshenian rauhasta
Edes uhkailut eivät vaienna palkittua moskovalaista toimittajaa

 Yöllä hän palasi jälleen kerran Tshetsheniasta kotiinsa Moskovaan, järjesti aamuun saakka Dubrovkan teatterikaappauksessa läheisensä menettäneiden ihmisten asioita ja lensi Helsinkiin. Anna Politkovskajan, 43, moskovalaisen Novaja Gazetan toimittajan, piti oikeastaan tulla Suomeen jo viime lokakuussa, Helsingin kirjamessuille. Mutta sinä mustana päivänä tshetsheenikapinalliset valtasivat Dubrovka-teatterin. Anna kutsuttiin sovittelemaan.

"Soitin pojalleni ja sanoin meneväni sisään teatteriin. Poika sanoi jo kuulleensa asiasta uutisissa. Hän rukoili minua: Äiti älä mene. Edes tämän kerran, älä mene!"

Äiti meni, kun oli pakko.

Edessäni istuu hento, mutta tavattoman määrätietoinen ja valovoimainen nainen, joka ilmaisee itseään täsmällisen asiallisesti. Väsymys ei näy hänen kasvoillaan, vaikkei hän ole sanojensa mukaan ehtinyt pitää lomaa kolmeen vuoteen.

Teatterikaappauksen jälkeen on Annan mielestä menetetty kaikki. Ajatus rauhasta on liukunut tavoittamattomiin, ja on palattu nollapisteeseen.

"On ollut vaikea palautua Nord Ostin tapahtumista. En tahdo löytää enää minkäänlaista tulevaisuuden visiota, maata jalkojen alle. Näen vain, miten sota eskaloituu ja väkivallan kierre kasvaa. "

"Uusinnamme itse terrorismia Tshetsheniassa."

Anna on juuri nähnyt, miten pakolaisleirien toivottomuudessa tai tuhottujen kylien raunioissa asuvien ihmisten viha nousee. He ovat menettäneet kaiken: ihmisarvonsa, läheisensä. "He kokevat itsensä hylkiökansaksi. Leireillä kasvaa parhaillaan uusien itsemurhakapinallisten sukupolvi."

"Pelkään eniten, että Nord Ostin 'leskien kapinaksi' nimetty operaatio oli vasta alkua. Uhka ei ole islam, vaan yhä kasvava islamilainen fundamentalismi."

Anna, kaappauksen välittäjä, jonka apua ovat tarvinneet myös Venäjän turvallisuuspalvelun miehet, sanookin, ettei seuraavassa operaatiossa enää tarvita neuvottelijoita.

Eikö hän itse pelkää? Häntä on useasti uhkailtu, kiristetty. Hänet pidätettiin helmikuussa 2001 Tshetsheniassa. Venäläiset sotilaat uhkasivat raiskata ja tappaa hänet ja vahingoittaa hänen lapsiaan.

Tuomioistuin käski venäläisen upseerin pyytää anteeksi. "Sainkin kirjeen: Anna, elä rauhassa. En halua enää tappaa sinua. Ei minulla ole nyt rahaa tarkk'ampujan kivääriin. Lähimmän 10 vuoden aikana en ainakaan tapa sinua."

Vuosi sitten Annan päätoimittaja ei enää voinut taata toimittajansa turvallisuutta vaan lähetti hänet Wieniin maanpakoon. Kolme kuukautta Anna jaksoi ilman lapsiaan. Sitten hän palasi kotiin.

"Pelkäänkö?" Hän naurahtaa kuivasti. "Tietenkin, mutta mitä sitten? Ei ole enää paluuta, en voi suostua kompromisseihin, vaikka viimeksi minua on kiristetty Nord Ostin tapahtumien jälkeen allekirjoittamaan viranomaisten vääriä tietoja."

Useat amerikkalaiset ja eurooppalaiset journalistipalkinnot ovat hänen ainoa henkivakuutuksensa.

"Pahinta on, kun lapseni pyytävät, etten taas lähtisi Tshetsheniaan. Kotona odottavan rooli on tuskallisin."

Hänellä on kaksi lasta, 24- vuotias poika, ekonomisti, ja 22-vuotias viulunsoittoa Moskovan konservatoriossa opiskeleva tytär. Poika ei ole joutunut armeijaan, koska hänellä on vakava munuaisvika.

Anna on New Yorkissa syntynyt ukrainalainen. Isä oli Neuvostoliiton edustaja YK:n rasisminvastaisessa komiteassa, sen sihteeri.

"Enkä voi kehua, että tekisin vanhempieni elämän helpoksi. Kun tulin eilen Moskovaan, ja sanoin lentäväni aamulla, he kysyivät: Minne nyt? Kuultuaan, että olin lähdössä kolmeksi päiväksi Helsinkiin, he olivat helpottuneita. Kolme päivää turvassa."

Hän kuvaa kiihkottomasti Tshetshenian väliaikaisia keskitysleirejä, sanoin kuvaamattomia kidutuksia, 3000:ta jäljettömiin kadonnutta, tyttöä, joka synnyttää muuria vasten sotilaiden kiväärien edessä; lapsi kuolee...

Hän kertoo käynneistään vankiloissa, hautausmailla tai sairaaloissa etsimässä sekä eläviä että kuolleita kadonneita tai järjestämässä haavoittuneille ja kidutetuille saatavissa olevaa hoitoa. "Elävistä kadonneista pitää nykyään maksaa jopa 50000 dollarin lunnaat."

Hän puhuu faktoin. "Tunteet on jo käytetty. On enää vaikea löytää oikeita sanoja kertomaan, mitä tarkoittaa Tshetshenian kansanmurha."

Sana kansanmurha putoaa hänen suustaan vailla minkäänlaista latausta. Se on vain yksinkertaisesti siinä, ja sitten lehtiössäni. "Juuri nyt on menossa Tshetshenian toisen sodan julmin kierre - myös Moskovassa, jossa suoritetaan suurta etnistä puhdistusta. "

Hän kertoo miten Tshetsheniassa tehdään yhä kiihtyvällä tahdilla "rankaisuoperaatioita" ja puhdistuksia: kylä kylältä, talo talolta, perhe perheeltä. Jos huonosti sattuu, tapetaan kaikki mikä liikkuu: eläimet ja ihmiset.

"Hei Anna, odota, kerro, miten voit säilyttää mielenterveytesi?" kysyn itkuun purskahtamaisillani.

"En tiedä... Ehkä sielustani onkin veistetty jo liian iso pala pois." Sitten hän nauraa vapautuneesti: "Ainakin lapseni sanovat, että äiti on hullu!"

Kansainvälistä apua ei Tshetsheniassa enää ole. Avustusjärjestöt on heitetty ulos: Punainen Risti, Lääkärit yli rajojen, kaikki muutkin. Groznyissa on vain yksi länsimainen tarkkailija, Etyn lähettämä suomalainen Jorma Inki.

Oikeastaan Annan rooli toimittajana on jo vuosia sitten laajentunut paitsi Tshetshenian myös laajemmin Venäjän Florence Nightingaleksi, sodan silpomien ihmisten pelastusenkeliksi.

Hän on ihmisoikeustaistelija, joka yrittää saada oikeutta paitsi tshetsheeneille myös nuorille venäläisille pojille, jotka on komennettu suorittamaan asevelvollisuuttaan Tshetsheniassa sotiviin, moraaliltaan täysin luhistuneisiin joukko-osastoihin. Hän tekee tiivistä yhteistyötä Venäjän Sotilaiden äidit -järjestön kanssa, etsii kadonneita, ja yrittää saada vainajat omaisilleen.

"Viimeksi käydessäni näin kaksi kuollutta, joen pohjalle jätettyä venäläistä sotilasta. Vaadin, että heidät on nostettava ja vietävä omaisilleen."

Muistatteko Guernican, Pablo Picasson Espanjan sisällissodan kauhuja vuonna 1937 kuvaavan teoksen, jossa ihmisten jäsenet ovat irronneet ruumiista ja suut ammottavat kuollutta kauhua?

Anna kiteyttää kokemansa: "Tshetshenia on Guernicaa pahempi." Ihmisiä viedään niin sanottuihin "filtratsionnyi lagereihin", suodatinleireihin, joissa on tarkoitus seuloa ja pidättää kapinalliset. Leirit ovat usein kylien liepeille kaivettuja maakuoppia tai aidattuja peltotilkkuja.

"Vielä kahden tai kolmen päivän kuluttua on mahdollista saada leireihin vietyjä hengissä pois. Sen jälkeen on turha yrittää." Hän on käynyt omaa yhden naisen oikeustaisteluaan ja saanut pelastettua lukuisia ihmisiä leirikuolemilta.

Mutta yhtä useat hänen tutuistaan ovat kuolleet. Hänen Lontoossa äskettäin ilmestyneen The Dirty War -kirjansa henkilöistä melkein kaikki ovat jo vainajia.

Hänen läheisiin ystäviinsä lukeutuu myös Venäjän terroristijohtajana jahtaama Ahmed Zakajev, jonka oikeudenkäyntiä hän oli seuraamassa Tanskassa. Anna kiittää Oscar-palkittua näyttelijää Vanessa Redgravea Zakajevin pelastajana, joka kuljetti tämän Lontooseen ja maksoi vapaaksi.

Zakajev on Tshetshenian Kansallisteatterin entinen karismaattinen päänäyttelijä, jonka minäkin olen nähnyt näyttelevän muun muassa Federico Garci´a Lorcan Veren häissä silloin, kun Groznyissa oli vielä Kansallisteatteri.

Nyt suuri osa teatterin näyttelijöistä on kuollut, Anna kertoo. Zakajevin viimeinen rooli oli Hamlet.

Redgrave otti itse yhteyttä Politkovskajaan jo kaksi vuotta sitten kysyen, miten voisi auttaa tshetsheenejä. Tuolloin hän kustansi mm. nuoren tshetsheenirunoilijan leikkauksen, joka pelasti tämän hengen.

Joulukuun 1. päivänä teloitettiin Annan rakkain ystävä Malika Umasheva, nainen, joka on nähty meidänkin televisiomme uutisfilmeissä. Häntä ei ammuttu kameroiden edessä, vaan myöhemmin ja piilossa. Hän oli Annan mukaan hieno ja moraalisesti voimakas ihminen, yksi Tshetshenian todellisista johtajista, jonka kanssa olisi voinut neuvotella sodan ja rauhan kysymyksistä.

Malikan rikos oli, että hän seisoi kylään vyöryvien panssarivaunujen edessä suostumatta väistymään.

Kaikki tietävät, että sotilaiden tulo kylään tietää teloituksia ja aamulla ulkonaliikkumiskiellon jälkeen teiden varsilta löytyviä ruumiita. Malika kasvatti tapetun veljensä kolmea orpoa pikkutyttöä, jotka näkivät, kun täti vietiin latoon ja ammuttiin.

"Minun on katsottava näitä lapsia silmiin, kuultava heidän itkunsa - mutta mitä minä sanon heille?"

Vuorokausi on vaihtunut, sataa suurta hidasta lunta. Helsinki pisaroi jouluvaloissaan kuin koru. Anna häviää laulavien ja hilpeästi hoippuvien pikkujouluseurueiden sekaan.

Anna Politkovskaja vieraili Helsingissä Amnestyn Suomen osaston, Suomen PENin ja Like-kustantamon kutsusta. Hänen uusin kirjansa Toinen Tshetshenian sota ilmestyy ensi maaliskuussa Jukka Mallisen suomentamana. Tshetshenia on pahempi kuin Guernica"

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi