Yksi Ylikangas vastaa kymmentä perässähiihtäjää

Räväkän historioitsijan mukaan suomalaiset kuvittelevat olevansa muita jalompia pahoissa paikoissa

 Tämä mies ei pelkää olla yksin oikeassa. Heikki Ylikangas julkaisi tiistaina kirjan Romahtaako rintama? Sen teesi on, että jatkosodassa suomalaiset teloittivat luultua enemmän omia sotilaita rintamakarkureina.

Väitehän pilkkaa veteraaneja tai on ainakin talvisodan hengen vastainen, ehtivät nopeimmat kriitikot parahtaa. Vaikka jatkosodasta on jo yli 60 vuotta, aihe on yhä verisen herkkä. Romahtaako rintama? ei ole edes ensimmäinen kerta, kun emeritusprofessori on aiheuttanut kärhämää. Ja yleensä samalla tavalla.

"Suomessa on ollut kuvitelma, että pahoissakin kriiseissä asioita on hoidettu eettisesti korkeatasoisesti, ikään kuin lakia noudattaen. Mitä enemmän näitä asioita on tutkittu, sitä useammin on tultu lopputulokseen, että meillä on menetelty ihan samalla tavalla kuin muuallakin, ja se ero on meidän kuvitelmaa eikä todellisuutta", Ylikangas sanoo.

Ylikankaan koti Kruununhaassa näyttää sellaiselta, mikä vanhan liiton akateemikolle sopiikin. Kattokruunuja, rokokoo-henkisiä huonekaluja, eikä professorin esimerkkiä noudattaen ulkokenkiä oteta pois jalasta salonkiin astuttaessa.

Eteisessä on arkku, jota Ylikangas esittelee ylpeänä ja arvuuttelee, miltä vuodelta se on. Epäilen Stolbovan rauhaa, mutta sanon että 1800-luvun lopulta.

"Vuodelta 1695", on oikea vastaus.

Nyt polttopuita täynnä oleva laatikko on kulkenut pohjalaisessa suvussa vuosisatoja. Vaikka Ylikangas onkin asunut Helsingissä viisi vuosikymmentä, kaksikymmentä vuotta Etelä-Pohjanmaalla ovat jättäneet jälkensä. Puhe kuulostaa yhä pohjalaiselta.

"En ole niin voimakkaasti armeijaan tai sotatoimiin myötämielisesti suhtautuva kuin ehkä siellä ollaan. Voimakas paikallispatrioottinen mentaliteetti on minulle vieraampi."

Nuori ylioppilas tuli Laihialta Helsinkiin 1950-luvun lopussa ja meni naimisiin 1960.

"Vaimon kanssa on tavattu Laihialla ja styylattu siitä lähtien", Ylikangas muistelee.

Seitsemän vuotta häiden jälkeen hän väitteli historiasta, ja perheeseen syntyi lapsista jälkimmäinen. Nykyisin "paapalla" on jo neljä lastenlasta.

Ennen kaikkea Ylikangas tunnetaan poleemisista sotahistorioistaan ja näytelmistään. Silti vuonna 1978 oikeushistorian professuurin saanutta tutkijaa arvostetaan akateemisissa piireissä paljon myös hänen tekemästään 1600-1700 -lukujen tutkimuksesta.

"Hänellä on ollut suuri vaikutus vanhemman ajan historiankirjoitukseen, siinä kääntyi ihan uusi lehti", historioitsija Mirkka Lappalainen sanoo.

Ylikankaan tutkimusavustajana työskennellyt Lappalainen arvostaa myös tämän tapaa tehdä tutkimusta.

"Hän käyttää hyvin oikeuslaitosmaista tutkimustapaa, etsii todisteita. Monen historioitsijan näkemys ei ole näin suoraviivainen."

Vieläkin suurempia kehuja löytyy.

"Historiantutkijana ja -tulkitsijana Ylikangas kuuluu Suomen ehdottomaan eliittiin", kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd) kirjoittaa blogissaan.

Suurinta kohua Ylikankaan laajassa tuotannossa aiheutti vuonna 1993 ilmestynyt Tie Tampereelle. Siinä hän osoitti, että vuoden 1918 sota oli sisällissota - ei kansalaissota tai vapaussota.

Etelä-Pohjanmaalla, etenkin Ilkka-lehdessä vedettiin kropsut nokkaan Ylikankaan teeseistä. Niiden mukaan pohjalaiset olisi huijattu mukaan vuoden 1918 sotaan väittämällä vihollisia venäläisiksi, vaikka tiedettiin punaisten olevan etupäässä suomalaisia. Ilkan entinen päätoimittaja Veikko Pirilä kirjoitti kirjan ilmestyttyä kolumnissaan, että Ylikankaan "ylitsevuotava itsevarmuus ja -rakkaus" saa hänet kuvittelemaan, että hän pystyy kertomaan jotain uutta laajasti tutkitusta aiheesta.

"Ylikankaan herjat vapaussotureita kohtaan jättävät ikävän tahran itsenäisyytemme ja itsenäisyystaistelumme 75-vuotismuistotapahtumien viettoon", Pirilä kirjoitti.

Ylikangas sanoo, että hänen tarkoituksensa tutkijana ei ole ollut loukata ketään.

"On tutkittava myös varjopuolia. Jos sitä ei tehdä, vähennetään uskottavuutta myös siltä tutkimukselta, joka koetaan miellyttäväksi ja oikeisiin asioihin kohdistuvaksi."

Samaa hän sanoo myös Romahtaako rintama? -teoksen kritiikistä: syy tuohtumiseen ei ole edes veteraanien loukkaaminen, vaan se, että Suomessa pitää yhä olla samaa mieltä muiden kanssa.

"Monet sotaveteraanit ovat ottaneet yhteyttä minuun ja sanoneet, että tällaiset asiat pitää selvittää."

"90 prosenttia historiantutkimuksesta on keskittynyt valopuoliin ja sankarillisiin puoliin, joita sodasta epäilemättä löytyykin. Mutta löytyy myös muuta. Suomalaisella historiankirjoituksella on vaikeuksia olla vahvaa yleistä mielipidettä vastaan."

Ylikankaan mukaan tutkimuksen uskottavuuden kannalta on olennaista tietää, kuinka paljon omat tappoivat omia jatkosodassa. Jos Suomessa ei tehdä uskottavaa tutkimusta, se Ylikankaan mukaan kyllä noteerataan ulkomailla. Sitä paitsi omien tappaminen kuuluu sotien luonteeseen.

"Kun lopullinen tappio häämöttää silmien edessä, otetaan kaikki keinot käyttöön. Ei siinä ajatella ensisijaisesti, onko tämä oikeusvaltiolle sopivaa."

Ylikangas sanoo, että kuolemantuomiot olivat välttämättömiä sotilaalliselta kannalta. Jatkosodassa ne myös johtivat haluttuihin lopputuloksiin.

Ei Ylikangas silti täysin vailla omaa panosta ole kiistoihin ajautunut. Hän on etenkin vanhemmalla iällä käsitellyt vain arkoja aiheita ja kirjoittaa teoksensa suorasanaisesti.

"Arat aiheet ovat säännöllisesti myös tärkeitä aiheita."

"Aiheet valitsevat minut", hän luonnehtii ideointiaan.

Monen entisen opiskelijan mukaan professorin maine oli sellainen, ettei hänen kanssaan kannattanut olla luennolla eri mieltä. Häntä on myös luonnehdittu vastineiden kuninkaaksi, tyypilliseksi eteläpohjalaiseksi prinsessaksi, joka moittii hanakasti kaikkea itseensä kohdistuvaa kritiikkiä.

Ylikangas nauraa mielikuvalle. "Olen saanut kritiikkejä monta vertaa enemmän kuin kollegat. Kun olen vastannut niihin harvemmin kuin kollegat, näyttäähän se silti, että olen vastineiden kuningas."

Jatkossa Ylikangas aikoo keskittyä näytelmien kirjoittamiseen. Espoon kaupunginteatteriin on tulossa näytelmä, ja parista muustakin teatterista on oltu yhteydessä.

Aikaa vievät myös neljä lastenlasta. Ylikankaat ovat ostaneet Vaasasta asunnon, jotta voisivat olla lapsenlapsien lähellä ilman että ovat "nuorenparin jaloissa".

Mitään suurempaa historiaprojektia ei nyt ole näköpiirissä.

"Jos tästä selviää hengissä", Ylikangas naurahtaa.

"Tuskinpa minulle niin käy, että törmään johonkin isoon aiheeseen. Ne on niin isoja ponnisteluita, että 70-vuotias ei enää ole valmis siihen."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi