Toimittaja vaihtaa tyyliä

Ulla-Maija Paavilainen hakee tietä kolumnikikoista kohti proosaa

Toimittajista tulee usein hyviä kirjailijoita, ehkä siksi, että sanottavaa on opittu tiivistämään ja selkeyttämään. Se näkyy niin Heidi Köngäksestä ja Tuula-Liina Variksesta kuin nyt Ulla-Maija Paavilaisestakin (s. 1955). Hänen ensi romaaninsa – jos ei oteta huomioon teininä kirjoitettua Kontakti-kirjaa – on liukasta ja tarkkaa viihdettä.

Se ei tarkoita, ettei kirja ole vakava. Naisjohtajan nousun ja laskun kuvaus on ajankohtainen ja raaka. Siksi siinä on myös terapeuttista tehoa, hyvän viihteen elementti sekin.

Toimittajuudesta on kaunokirjallisuudessa haittaa, jos journalistinen tyyli hiipii siihen liikaa. Paavilainen tunnetaan kolumneistaan, ja välillä myös Sinulle luotu on kuin yhtä leveäpalstaista, lyhytlauseista pakinaa.

Oikeastaan koko romaanin alku, jossa kunnianhimoinen Soile Lajunen esittäytyy lukijalle, on tällaista isku- ja väiteproosaa.

Se antaa tilaisuuksia sutkailla ja pudotella nimiä. Saa sivaltaa yrityskulttuurin muotitermejä, johtajatyyppejä ja pompöösejä vallan symboleja. Sinulle luotu -tuotemerkistä ja kaikista sen assosiaatioista vitsejä vasta riittääkin.

Tyylin keinoin rakentuu myös herkullinen tilannekuva terveyssidefirmasta, jonka vanheneva, lasta kaipaava omistaja Hannes hamuaa halukkaasti nuoren henkilöstöjohtajan hameen alle.

Huomaako hän edes, että juuri siihen Soile pyrkiikin? Hän on jättänyt taakseen lapsuutensa väkivallan, ohuet lapaset ja likaiset täkit ja yhden aviomiehenkin. Nyt hän haluaa kaiken hyvän.

Kun niin tapahtuu, ja valta ja voima valuvat pihisten Hanneksesta Soileen, Paavilaisen tyyli muuttuu. Se yllättää ja ilahduttaa, vaikkei vaihto ihan ongelmitta sujukaan.

Paavilainen ei osaa ilman paasausta kuvata, miltä naisesta tuntuu, kun hän opettelee erottelemaan haluamista rakastamisesta. Tai sitä, miten koskee, kun jäätyneen ihmisen jäseniin alkaa tunto palata – lapsuuden tunnustamisen kautta, tietenkin!

Näihin kohtiin pujahtaa silkkoja kökköyksiä: graniitinvärinen pohjoistuuli puhaltaa lävitseni ja ruusu näytti kasvavan ulos rinnastani kuin raaka sydän.

Läpi romaanin on silti riemastuttavaa tarkkasilmäisyyttä niin takaumissa kuin näkymissäkin. Se kertoo ominaisuudesta, joka on kirjailijalle hyvin tärkeä, eli yleisestä, diskriminoimattomasta uteliaisuudesta.

Paavilaisen tekstissä pienten lasten äideillä on tukka takaraivolta pörrössä, ihmiset istuvat raitiovaunussa tasaiseksi taputeltuna muhennoksena ja hisseissä piereskellään.

Sinulle luodun nais- ja mieskuvaa voi tulkita monella tavalla. Onko Soile miesten uhri vai saatana? Entä Hannes: hyllytetyn vaalimainoksen öykkäri vai peloteltu pikkupoika?

Selkein sukupuolipoliittinen kannanotto lienee salaviisas Berit-serkku. Hän on ainoa joka pystyy ohjaamaan Soilea eheyttä ja rakkautta kohti. Siihen ei yksikään mies kykene.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 14. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään lokakuun lopussa.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi