Hieno kaarinovelli tuli takaisin

Jyväskyläläinen kirjallisuuden ja kirjoittamisen tutkija Eeva Rohas (s. 1982) näyttää sisäistäneen novellin hyveet heti ensi yrityksellä. Se ei tarkoita sitä, että hän kirjoittaisi klassikoihin viittailevaa, teknisesti näppärää ja silkoisen siistiä lyhytproosaa.

Vaan sitä, että hän annostelee juuri oikealla – siis jännitteitä luovalla ja mielleyhtymiä inspiroivalla – tavalla kertomisen ja kertomatta jättämisen suhdetta. Laveaan maalailuun kun ei ole mahdollisuutta.

Onnistumisen taustalla täytyy olla vankka näkemys siitä, mitkä ovat ne teot, asennot ja ilmeet, jotka erottavat yhden muista. Keltaiset tyypit -kokoelmassa näitä yksiä on paljon, jokaisessa vedossa ihan eri henkilöt, ja luojan paletin riittoisuus siten koetuksella.

Toimivaan kuvioon kuuluu nurinkurisesti myös tietty ärsyttävyys: juuri kun henkilön pohjimmainen vaikutin pulpahtaa pintaan, hän katoaa näyttämöltä. Lukija ei oikein ehditä tulla tutuiksi hänen kanssaan.

Juuri tämän Rohas osaa: hänen novellinsa eivät jätä nälkäiseksi, mutta ne jämähtävät kutkuttamaan mieltä.

Huolellisesti viilatun debyytin parhaat palat saadaan heti aluksi, niminovelli Keltaiset tyypit ja Mustalaisen päiväkirja. Ne myös paljolti hahmottelevat seuraajiensakin tematiikan: mikä vetää ja sitoo ihmisiä yhteen, vaikka seuraus on murhetta ja mustelmia?

Kokoelman kahdeksan novellia kulkevat nautinnon ja itsetuhovietin rajaa. Toisiaan korville lyövien ulottuvuuksien kytkös vaikuttaa väistämättömältä.

Silti olisi väärin sanoa, että Rohas näkee ihmistensä maailman pelkkänä risukasana. Useimmat kyllä ikään kuin suuntaavat hellyyttä kohti, mutta tossu lipsahtaa toiselle tielle.

Kolmas erinomainen novelli, loppupuolen Jäätelökehä madaltaa taitavasti viattomuuden ja turmeluksen kontrastin kohtauksiksi kioskin luukulla. Pienuuden taiteessa ei ole sijaa suurille sanoille.

Parantamisen vara liittyy debyytissä käänteen yllätyksettömyyteen, kuten novelleissa Tyttö ja varis ja Posliinikana. Tai selittämättömyyden pysyvyyteen, kuten Aprikoosit-novellissa, jonka motivointi jää puolinaiseksi.

Vaan kehnoja tekstejä eivät ole nekään.

Tekee mieli liittää Eeva Rohas Raija Siekkisen novellistiikan vaativaan vanaveteen, voimavirtoihin, joissa kuvauksen konkretia vain alleviivaa yksilöiden ihmettelyä oman maailmansa, persoonallisuutensa ja reaktioidensa sisässä. Siekkisen saavutuksia vastaavaan täyteen mestaruuteen on vielä matkaa, mutta alku lupaa jo paljon.

Pirstaleproosa on viime vuosina siirtynyt runoilijoiden työmaaksi. Nyt näyttää siltä, että kaarinovelli tuli takaisin.

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit. Otava. 157 s. 29 e.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi