Kyllä he tietävät, mitä he tekevät

Muistelma on muistelma ja romaani romaani, mutta ainakin Tumman veden päällä näyttää lukeutuvan niihin teoksiin, jotka piti ehdottomasti kirjoittaa. Päähenkilöllä on sama nimi kuin teoksen kirjoittajallakin ja pohjoisen pikkukaupungin lapsuudessa tuska, jonka soisi asettuvan joskus.

Kemin maalaiskunnassa vuonna 1971 syntynyt näyttelijä Peter Franzén astuu kunnioitettavasti kirjailijaksi. Tarinalla on merkitystä muillekin.

Ennen muuta siksi, että debytantti käyttää johdonmukaisesti ja taitavasti lapsen näkökulmaa, jälkiviisauteen lankeamatta tai edes suhteuttamatta mitenkään pojan tuntemuksia mihinkään. Franzén ei psykologisoi lasta vaan näyttää 6–7-vuotiaan fyysisen tilan. Ruumiin kieli kertoo jo, ja mahdolliset ajatukset tulevat sitten joskus. Äkkiä iskevästä kovasta pissahädästä tietää, että asiat eivät ole hyvin.

Kun äiti kertoo, minkä Pete oikeastaan jo aavistaa eli sen, että hänen isänsä ei ole se mies, joka yhteisessä kodissa asuu ja sen, että etelän veikko, joka vain harvakseltaan ja puolisalaa kyläilee poikansa luona, on hänen oikea isänsä, vaikutus on tämä:

"Minusta tuntuu kummalta, ihan tavalliselta, mutta vähän täysinäisemmältä. Niin kuin olisi vatsa täynnä, mutta selkäpuolelta, ei voi istua lysyssä, vaan pitää olla selkä suorana ja hengittää varovasti vaan rinnalla."

Tai onhan isä edelleen isä. Mutta on toinenkin isä.

Kommentointia kertoja harrastaa ainoastaan lukujen otsikoissa. Juuri tästä lapsuuden pikku pirstaleesta kertoo luku nimeltä Salaseura.

Pete on vasta kasvamassa maailmaan, joka jakautuu kahteen: niihin, jotka tietävät ja niihin, jotka eivät tiedä.

Lapsen maailma on ehyt. Aikuisten jakomielinen: kyllä he tietävät, mitä he tekevät.

Kaksi isää tuntuu hetkittäin ylpeyden aiheelta, mutta toinen keskeinen salailun aihe ei. Kodin isä – poliisi – saa viinapäissään hulluuskohtauksia ja hakkaa äidin.

Pakopaikka on paratiisi, jossa ihmisten kesken vallitsee hyvä tahto: isovanhempien talo.

Ei, Pete ei osaa pelätä kotona koko ajan, sillä läheisten karttaminen on luonnotonta. Mutta "tumman veden päällä" hän kyllä elää, koska väkivalta romuttaa myös aiemmat hyvät hetket valheeksi. Luonnostaan puuhakas ekaluokkalainen alkaa oppia lannistavan läksyn.

Peter Franzén näyttää, miten äkkiä ilo lysähtää ahdistukseksi. Kasvaminen suoraksi vaikuttaa mahdottomalta, jos ahdistus jää voimaan. Miten silloin voisi antaa anteeksi?

On siis päästävä pois.

Pikemmin kuin rakentaja Franzén on veistäjä, minimoija. Romaanin luvut ovat lyhyitä, arkisia, liki lakonisia – ja alkuun vaikuttaa, että aina latteuteen saakka.

Mutta kronologisesti etenevä muistikuvamosaiikki rakentaa Peten maailman kuin huomaamatta. Äkkiä siinä ovat ne jännitteetkin, se kertomus.

Näyttää siltä, että Peter Franzén varoo kaikin voimin sanomasta yhtään enempää kuin minkä tuntee. Metodi ei totisesti ole mullistava, mutta toimii hyvissä käsissä.

Peter Franzén: Tumman veden päällä. Tammi. 320 s. 26 e.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi