Naispatsaita ja veijariäijiä

Aika harvoin voi tätä nykyä sanoa, että runokokoelma rakentuu jonkin aiheen ympärille, jota se sitten teemoina kehittelee. Sirpa Kyyrösen (s. 1978) tarkkarajainen esikoisrunokokoelma Naispatsaita kuvallistaa keskitetysti eletyn naisruumiin subjektiivisia kokemuksia. Niiden taustaksi kirjoittuu teoksen nimen mukainen esitetty, patsasteleva, kohteeksi tuotettu kulttuurinen nainen.

Asetelma on alati läsnäoleva ja tunnistettavissa, ja siksi kovin riskialtis runoalusta. Sen pohjalta voi kirjoittaa viimeisen päälle sukupuolittunutta naishommaa, joka ei jätä ulos ainoastaan mieslukijoita, vaan myös ne naiset joiden päätä särkee mammateemojen väkevä multa ja seksuaalisuutta kohiseva ikimeri.

Kyyrönen astuu kuin uhalla hankalan vyöhykkeelle ja kiertää viiden runosarjan kokoelmallaan tyylikkäästi äitelän saarekkeet. Nyt ei ole vain ruumis eletty, vaan myös ilmaisu, jonka sävykästä, ihmeen kepeästi liikkuvaa ääntä lukija jää kuuntelemaan.

Sillä tarinan tapainen kokonaisuudesta näyttää lopulta muodostuvan. On iso kierto sukupolvesta toiseen, tytöstä entiseksi tytöksi, äidiksi ja mummuksi. Väleihin mahtuu liian laihoja tyttöjä, onnettomia prinsessoja, merenneitopatsaita, synnyttäviä naisia, sairaita ja kuolevia naisia.

"Olet parittanut kaksi kaupunkia / ja nyt sanahirviö kuin rakkaus juoksee kallioilla, tuulettaa", sanoo nainen ja kannattelee menneen soitimen monenkertaisia seurauksia. Ihmisen analogia on runoissa paisutettu huoneesta tai talosta kokonaiseksi kaupungiksi, josta ei erota sielua ja ruumista toisistaan, vaan mukana kulkee kaikki hengen, materian ja ajan kerrostumat, ja aivan sekaisin.

Naispatsaiden säkeet on leikattu saman monimateriaalisuuden hengessä rekistereitä vaihtaviksi, odottamattomia loikkia ja aukkoja täyteen. Mutta liikkeessäkin lukija löytää koko ajan lankojen päitä, solmii sirottuneen tarinan pätkiä.

Runosarjojen keskelle kasvaa vähitellen koetellun naisruumiin hahmo, jota ei nikottelematta ohita.

"Tarvitsee sanoa vain kyhmy. Ratsastan taaksepäin pyörin minusta ornamenttia / horisontista huoneistoa sisustan maata rintani peitoksi liimaan mitä minulla on / peiteltävää lapsia kaupungeista kaupunkeihin sattumia. Inhottavinta     oli ääni, / kun näytteenottoneula porautui rintaan."

Kokoelman kansikuvaa somistavat pehmeät puoliympyrät saavat nimen, kun haltijakummi lahjoittaa syntyneelle prinsessalle rintaimplantin. Syöpäsairauden kuvat värjäävät runoihin kamalan taustan, rikki mennyt ruumis kun on nuori äiti: "Harmittaa, että rinnoistani ei jäänyt muita kuvia kuin se jossa imetän lasta."

Koko kroppa on petturi. Ensin se synnyttää elämän ja sitten särkee kaiken: "ja tulen hakkuuaukiot pesin linnuista seuraavat jumalani miten olen syntynyt / synnyttänyt oksille kynttilät ja seinille rikkonaisen rantaviivan."

Vihapuhe leviää kaikkialle, mukaan tulee murheellisia äänikertoja liian laihan tytön historiasta. Säkeet kuten "sinä toivot tyhjää pinnasänkyä" tai "jos jumala olet niin lyö minut avantoon nyt" kertaavat pysähtynyttä kauhua.

Viimeinen runosarja tarjoaa kirkasta lohtua, ja ilman sitä lukijaparka ei selviäisikään. Luvataan uusi elämä: "Odotettu lapsi on sävy jonka aavistaa mustikan punaisessa vihreässä." Runo Koko merimatkan ajan avaruusromu kiertää vatsaa on kaunein lukemani raskauden ja syntymän kuvaus.

Sirpa Kyyrösen esikoisrunot liikkuvat alueella, jossa naiset uskoakseni jakavat suurimman yhteisymmärryksen ja kokemustavan. Niiden äiti-ihmisiin jättämä lukujälki on omansalainen, ja siksi tämä arviokin saattaa olla peräti puolueellinen.

Jännittävää nähdä, mille uusille alueille runoilija Naispatsaista lähtee.

Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita. Otava. 61 s. 20 e.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi