Revolverin piippu osoittaa miehen elämän suunnan

Neljä vuotta sitten Kjell Westön Missä kuljimme kerran väläytti ensin vuoden 1918 tapahtumia. Sitten laajasti polveileva romaani keskittyi näyttämään, miten osalliset selvisivät henkisten nirhautumiensa ja vammojensa kanssa sotaa seuranneina vuosikymmeninä.

Yleisradion toimittajana vuodet 1980–2005 työskennelleen Pekka Mannisen (s. 1953) esikoisromaani Kiimakangas käynnistyy samasta asetelmasta. Voiko Johannes Smultter tasaantua arkeen, kun hän on ollut Hans Kalmin joukoissa ampumassa punaisia sänkyihinsä Harmoisten sairashuoneessa?

Sekä tehnyt muutakin painajaismaista, josta jälkimaailma ei koskaan saa ihan täyttä selvyyttä, kuten ei välttämättä osallinen itsekään. Omassa päässä kummittelee.

Sitten kyyti vaihtuu. Manninen näyttäisi jakavan persoonallisuutta Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssin (1956) tai Jorma Korpelan Tohtori Finckelmanin (1952) kaksoisolentoteemojen tapaan. Tunteet, toiveet, pelot ja teot harottavat ristiriitaisiin suuntiin, eikä edes omasta minuudesta voi mitenkään olla varma.

Pitäisiköhän sitä etsiä? Uskaltaisiko, kun voi vain pelätä, mitä paljastuu.

Sisällissota oli myös veljessota, ja Smultterin perheessä se saattoi olla nimenomaan sitä kaikkein katkerimpaan mahdolliseen loppuun saakka.

Kumpi kuolee, kun veli vie veljen mäkeen? Molemmatko?

Myös se taakka on kannettava.

Yhden unohtumattoman persoonallisuuden sijaan Manninen liimailee kokoon levotonta aikaa. Smultter, maatiaistaustainen lääketieteen ikuisuusopiskelija, paapoo itseään kieltolainajan lainehtivalla pirtulla ja morfiinipistoksilla.

Runoilu vaihtuu reklaamilauseiden sorvailuun. Niistä Smultter saa rahaa itsensä turruttamiseen, kuten toisestakin uuden uljaasti turmeltuneen ajan tyyssijasta, pörssistä.

Kunnollisuus ja laillisuus ovat olleet maassa niin pitkään kovasti eri asioita, ettei mikään enää voi tuntua vallan väärältä. Villi länsi on tullut kylään ja asettunut taloksi.

Mutta jotain ehyttä pitäisi saada aikaiseksi jakomielisessä maailmassa, miehekkäästi ihan itse. Tai sittenkin kenties vain EK:n (Etsivän keskuspoliisin) sätkynukkena.

Tietysti Smultter muistaa kenraalikuvernööri Bobrikovin surmanneen Eugen Schaumanin, mutta hänen varsinainen sankarinsa, väkivaltainen hätävarjelija, on vuotta myöhemmin prokuraattori Soisalon-Soinisen ampunut Lennart Hohenthal, joka tuomittiin mutta pakeni ja vapautettiin myöhemmin myös juridisesti.

Nyt ministeri Ritavuoren ennättää ampua muuan tuttu helsinkiläisten sumeasta attentaattiveljeskunnasta, joten Smultter ryhtyy sihtailemaan maalaisideologi Santeri Alkiota.

Elämällä on suunta, kun revolveri osoittaa johonkin.

Alkion ja oman lapsuutensa sijoille Pohjanmaalle Smultter luiskahtaa anatomi Yrjö Kajavan suuren rotututkimuksen avustajana. Kallomittauksin pitäisi todistaa, että suomalaisuus ei ole syntynyt mongolitaustasta vaan germaanisesta jaloudesta.

Viimein romaanin unenomaisessa kujanjuoksussa päästään kylään nimeltä Kiimakangas, jonka synnistä puhtaiksi julistautuneet herännäisisännät ovat poistaneet kartalta.

Kiimasta ja unesta puheen ollen: myös Freud ja Kafka käyvät Mannisen debyytin sylikummeiksi. Eros ja Thanatos rouhivat Smultterin rintakehää, lyövät löylyä syyllisyydentunteen kiukaalle ja takaavat pysyvän tyytymättömyyden sekä tyydyttämättömyyden ikeen.

Joten tietysti Kiimakankaalla pitää kohdata myös kaiken alku ja juuri, nainen. Se, jota ylivirittynyt Smultter eniten halusi ja kammosi.

Vaan kaksijakoinenpa on nainenkin: vallankumouksen dekadentti viettelijätär vai äiti maa, kas siinäpä pulma.

Loppuu pitkä nuoruus sekä aika hyvän ja pahan tuolla puolen, loppuu romaani.

Myönnettävä on, että kokonaisuus hiukan hengästyttää. Pekka Manninen pakkaa yhteen teokseen useamman ainekset.

No, lukijalla on mistä ottaa.

Kiimakangas purskauttaa silmille tosiasian, että pakkanen ja protestanttisuus eivät ole täällä ennenkään kahlinneet taipumusta ylilyönteihin. Rinnan alla asuu peto, joka ryhtyy hiukan ärsytettynä – tai pikkuisen pitkästyneenä – mielellään antisankariksi.

Se tietää monelle pahaa oloa, krapulaa, joka ei hellitä edes seuraavaan iltaan mennessä. Hyvä, jos seuraavaan sukupolveen mennessä.

Pekka Manninen: Kiimakangas. WSOY. 246 s. 32 e.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi