Teit isoisäin astumaan

Vanha kansa kuulemma muistaa vielä hyvin viinakortin. Sillä suomalaiset määrättiin tekemään ostoksensa kullekin osoitetusta Alkon myymälästä. Vuonna 1944 käyttöön otetun järjestelmän tarkoitus oli estää alkoholin joutuminen salakauppaan sekä viinan trokaaminen väärinkäyttäjille.

Kuulostaa uskomattomalta, mutta oli totta aina vuoden 1970 loppuun asti.

Väärinkäytöksistä epäiltyjen asiakkaiden ostot merkittiin heidän kortteihinsa. Muuan elämäkerturi epäili taannoin menettäneensä kosolti arvokasta dataa, kun Pentti Saarikosken 1960-luvun korttia ei löytynytkään mistään.

Helsingissä  ja Tokiossa viihtyvän  sekä kääntämisen, tulkkaamisen    ja   kansainvälisen  kaupan parista elantonsa  ansaitsevan  Sami Hilvon (s. 1967) esikoisromaanissa viinakortti löytyy.

Löytäjä on suurin piirtein kirjoittajan ikäinen nykymies ja kortin haltija hänen taannoin kuollut isoisänsä.

Varsinainen uutinen löytyy kuitenkin viinakortin välistä.

Löytö, yksi valokuva, muuttaa menneen ja rakentaa sillan sukupolvien välille. Isoisä, sotaveteraani ja yhteiskunnan tukipilari, olikin salaa yhtä "selkärangaton" kuin millaisena useimmat tietävät pitää pojanpoikaa nyt: homona.

Ainahan vähemmistöltä vaaditaan rohkeutta, mutta rintamaolosuhteissa sitä vasta pitikin olla. Kuten kustantajan mainoslause määrittelee, Hilvon romaanissa äänen saa "se tuntematon sotilas, josta Linnakin vaikeni".

Jos kaunokirjallisuudella on tehtäviä, niin äänen antaminen vaiennetuille kuuluu ilman muuta niihin.

Se ei tarkoita sitä, että kaikki tehtävää toteuttavat teokset olisivat onnistuneita. Vaan Hilvo kirjoittaa hyvin. Havaintoja ja näkemystä piisaa.

Keskimmäinen – siis isien – sukupolvikin kirjassa on mukana, mutta se vaikenee niin menneestä kuin nykyisestäkin eli jatkaa luultavasti myös itsensä kieltämistä.

Sodan jälkeen isoisä "teki oikein" ja meni naimisiin naisen kanssa. Liitto kesti, koska niin oli silloin tapana. Isän liitto taas ei.

Poika puolestaan ei ole koskaan edes solminut liittoa. Hänen sukupolvessaan ei välttämättä enää tarvi. Saa olla mitä on, kunhan ei elämöi asialla.

Mikä ei tarkoita sitä, etteikö sielu enää tarvitsisi lääkitystä. Kirjan aikamiespoika perii talon lisäksi isoisältään myös konjakkivaraston ja tinttaa hänkin sen turruttamana itsensä yhdestä päivästä ja viikosta toiseen.

Yli vuosikymmenten ja kuoleman rajan isoisästä ja jälkeläisestä muodostuu liki identtiset veljekset.

Isoisän täytyi pitää kulissia yllä, sillä hän oli nimismies, ja yhteisen "rikoksen jälkiä" niin sodassa kuin rauhassakin peitellyt rakastettu sittemmin saman pikkukaupungin kunnanlääkäri.

"Myöhemmin yöllä kuuntelin jälleen sydämesi rytmiä. . . Niin kauan kuin se löisi, minun elämälläni oli tarkoitus."

Voiko rakkauden kauniimmin ilmaista.

Vaikka ei Hilvon romaanin kerronta kaihda karuja ja karskejakaan yksityiskohtia. Viinakortti ei väistele, ja se annostelee oikein.

Isoisän rakkauskuvion herättäminen eloon ja suoranainen toistaminen kolmannessa polvessa tosin luiskahtaa jo lähelle saippuaoopperaa. Ei voi olla totta!

Vaan kun koko sisin elämä on kulkenut suvussa jo pitkään ihan eri tahtiin kuin ulkoiset tunnukset, pienet ihmeet sulautuvat helposti elämänmenoon.

Kulttuuri on jälkijättöinen, jos toisin kokijaa ja näkijää pitää kiittää yleisön asennekasvatuksesta.

Suomi sivistyy hitaasti.

Viinakortti on hieno romaani. Muita velvoitteita sillä ei ole.

Sami Hilvo: Viinakortti. Tammi. 208 s. 26 e.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi