Viattomuus sai vimmaisen manifestin

Janne Kortteisen kirja on materiaalinsa runsaudessa enemmän kuin runsas.

Kapinallista tässä maailmanajassa on riemuita, siunata ja rakastaa. Kapinallista tässä maailmassa on olla todellinen ja lämmin.

Käsillä on kaksikymmentäyksivuotiaan Janne Kortteisen esikoisteos, joka kustantajansa esittelyn mukaan saattaa lopettaa sekä suomalaisen runouden että proosan niille sijoilleen. Nöyryydellä ei siis ole liikkeelle lähdetty.

Ei vaikka ja etenkään, kun kyse on suomalaisen kustannusmaailman erikoisimmasta ja anarkistisimmasta toimijasta, joka julkaisee kirjoja tyystin tarvepainatuksen varassa ja vailla mitään taloudellisia tai toimituksellisia panostuksia. Ntamolla on siis niin sanoakseni varaa sanoa.

Kortteisen teos ilmoittaa olevansa viattomuuden manifesti. Otan sen sellaisena. Otan sen nuoruuden, viattomuuden, harkitun ja tiedostetun naiiviuden ja silkan mielikuvituksen manifestina.

Ja sellaisena se on juuri niin kiihkeä ja holtiton kuin vain toivoa sopii. Kortteinen saarnaa, rienaa ja haltioituu niin kuin vain harva kirjoittaja on sitten Rimbaudin tehnyt: koko nuoruutensa voimalla.

Tämä kirjoitusta kuljettava kiihko on paitsi eräs kirjan kantavista voimista, myös yksi sen keskeisimmistä heikkouksista.

Yltyessään pitkiin lyyrisiin vyörytyksiin se tuottaa joitain komeimpia hetkiä, mitä suomalaisessa runoudessa on viime vuosina nähty, kun taas etenkin loppupuolen itsetilityksen partailla liikkuva proosa herättää paikoin lähinnä myötähäpeää.

"JA KYLLÄ MINÄ KIRJOITAN OMALLA NIMELLÄNI TÄMÄN MINÄ JANNE KORTTEINEN SANON NÄMÄ ASIAT JA LOUKKAAN TEITÄ JOKAISTA ERIKSEEN MINÄ OLEN KYLLÄSTYNYT TEIHIN JA KOKO TÄHÄN VITUN HOMMAAN MINÄ EN HYVÄKSY TEITÄ MINÄ EN SUVAITSE TEITÄ TÄMÄ ON MINUN MIELIPITEENI REPIKÄÄ SIITÄ TÄMÄ POIKA LÄHTEE NYT SEURAAVALLA ILMALAIVALLA SINNE MISSÄ VILLIRUUSUT KUKKIVAT"

Lienee lukijan temperamentista kiinni, herättääkö tämäntyyppinen teksti enemmän riemun kuin raivon tunteita.

Kaiken kaikkiaan Kortteisen tekstissä on vahva omaelämäkerrallinen lataus. Janne Kortteinen -niminen kertoja on alati läsnä ja äänessä, kaikkine nuoren miehen ongelmineen ja traumoineen, haluineen ja ahdistuksineen.

Itsensäpaljastajan vimmalla hän ruotii elämän ja olemisen ongelmia, ja onnistuu muodostamaan tästä kaikesta eräänlaisen ajankuvan, jossa oman todistusvoimansa ja persoonallisen näkökulmansa kautta on jotain hyvinkin tuoretta ja validia.

Käsitellyiksi tulevat niin koulusurmat, pedofilia ja nettiporno kuin ihmissuhteiden vaikeudet ja pinnallisuudet, tai pessimististen kirjailijoitten ja filosofien onneton ja elämää kieltävä vaikutus nuoreen mieleen.

Kortteinen haluaa asettua Kafkan ja Beckettin edustamaa absurdin ja pessimistisen maailmankuvaa vastaan vilpittömäksi ja naiiviksi esittämällään ilmaisulla. Hän haluaa paeta hyvän ja sisäsiistin kirjoittamisen ahdistavia vaatimuksia johonkin vapaaseen, epätäydelliseen ja paikoin myös ehdoin tahdoin huonoon.

Tässä hän onnistuu jokseenkin epätäydellisesti, sillä huonoillessaankin Kortteinen kirjoittaa enimmäkseen varsin hallitusti ja hyvin.

Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa kieltäytyy eheän, sisäsiistin ja viimeistellyksi hiotun kirjan vaatimuksista. Tämä on myös yksi teoksen keskeisistä motiiveista.

Kortteisen kirjan suurena teemana on vapautuminen ahdistavan ja kieltävän kulttuurimme vaatimuksista, ja juuri siksi se tuntuu sallivan itselleen paljon sellaista epätäydellisyyttä, mitä harva kirja uskaltaa itselleen suoda.

Lukijan kannalta tämä on usein yllättävänkin nautinnollista, vaikka toki teoksen valtavaan massaan mahtuu myös paljon tarpeetonta toistoa ja hyvinkin keskenkäynyttä materiaalia.

Harvoin saa silti luettavakseen teosta, joka olisi muodoltaan näin anarkistisen sekaaineksinen.

Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on valtava hybridi, joka liikkuu jossain runoelman, esseen, omaelämäkerran ja kokeellisen romaanin välimaastossa, ja joka vain täpärästi välttää jäämästä yksinomaan sekalaisten ainesten muodostamaksi kaatopaikkamaiseksi kollaasiksi.

Materiaalinsa rikkaudessa kirja on enemmän kuin runsas: se on yletön, se on ylensyönyt, se on liiallinen. Eikä tämä Kortteisen tapauksessa ole yksinomaan moite.

Kaikessa epätäydellisyydessäänkin Kortteisen esikoinen on vaikuttava teos. Itsensä peliin panevassa vilpittömyydessään se lisää oman pienen möhkäleensä suomalaisen kokeellisen kirjallisuuden kaanoniin, jossa tämäntyyppisiä irtiottoja ei ole liiaksi asti nähty.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 17. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään 30. lokakuuta.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi