KIRJALLISUUSPALKINTO 2010 Alexandra Salmela: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan. Teos. 312 s. 25 e.

Ykkösjoukkue sai slovakkikärjen

Alexandra Salmela kunnioittaa nuoren naisen odysseiaa naurun kerroksilla.

Ei, ei se Troijan tuhoa ennustanut Kassandra vaan maatiaiskissa. Ja Astra on Opel, siis auto, ja Herra Possu lapsen pehmolelu. Kaikki kolme myös kertovat tarinaa, kukin vuorollaan, ja toisistaan kovasti poikkeavilla tavoilla.

Ne luovat pisteliästä, äärikonkreettista ja sadunomaista lallattelunäkökulmaa neljännen kertojan, Angien tarinaan.

Angie on taiteilijanimi, sillä Prahan suunnalta perhe-, parisuhde- ja opiskelu-asioista ajolähdön Suomen takakorpeen ottanut Marta – "teatterialan kandi" – samastuu amerikkalaisiin rock-ikoneihin ja haluaa kirjailijaksi. Ennen kuin täyttää 28 vuotta, mihin on enää muutama kuukausi.

Jim Morrison, Janis Joplin, Jimi Hendrix, Brian Jones, Kurt Cobain ja kaikki muutkin hänen suurimmat sankarinsa kuolivat 27-vuotiaina ja pysyvät iäti palvonnan kohteina. Vain ja ainoastaan sellainen elämä on elämisen arvoinen, Angie tuumii.

Jälkipolvien ylistämää romaania vain puuttuu. Syntyisiköhän se Suomessa korpikirjailijana?

Turvallisesti jo 29-vuotias Alexandra Salmela syntyi Bratislavassa, joka kuului siis vielä vuonna 1980 Tšekkoslovakiaan. Teatteridramaturgiksi hän valmistui Bratislavasta, suomen kielen ja kirjallisuuden maisteriksi Prahasta.

Suomeen hän lähti hyvän kaverin imussa ja hetken mielijohteesta, eikä niinkään opiskelun kuin opintotuen tähden.

Nyt hänellä on oma perhe Tampereella. Vuokrasopimus on kuulemma tehty vuodeksi.

Joten pysyvää slovakkivahvistusta Suomen kirjallisuus ei hänestä välttämättä saa, mutta nautitaan nyt, kun on tilaisuus. Ja hyvä syy, romaani 27 Eli kuolema tekee taiteilijan.

Nuoruuden, oman paikan etsinnän ja kutsumuksen kuvaus se on ilman muuta, kuten esikoisteokset tapaavat usein olla.

Mutta kerrontatavan ja mielenlaadun lento poikkeaa raikkaasti kaikesta näillä lakeuksilla aiemmin koetusta. Kustantaja tosin alleviivaa eroa tarpeettoman riemunkirjavalla ladonnalla, mutta silti voi sanoa, että vieraan veren tankkaus tekee suomalaisen nuoren naisen odysseialle hiivatin hyvää!

Kirjan kertojakimppu kulkee jatkuvasti askeleen lukijansa edellä. Tovin joutuu jopa kummastelemaan, mistä ihmeestä tässä keitoksessa oikein on kysymys. Ettei vaan panisi halvalla lukijoita.

Salmelan koko matkan ajaksi piisaava salamieli ja silmän pilke nousevat ennakkoluulottomuudesta proosan keinoja kohtaan – mutta myös, nähdäkseni, niiden vakaasta tuntemuksesta.

Herra Possu -jaksojen naivismi tuntuu tuskaannuttavalta, mutta sekin kääntyy lopulta tekijänsä eduksi.

Kuvaus lapsiperheen ja heidän saunamökkiinsä majoittuneen muukalaisen arjesta taitaa jopa syvetä, kun näkövinkkeli on kepeä.

Itkuvirsiosastoa emme tapaa kirjassa ollenkaan.

Kauniin naisen etuoikeuksista on luotu erinäisiä hyllykilometrejä niin komediaa, tragediaa kuin kateuskappaleitakin, mutta Salmela kuittaa koko riittoisan vakioaiheen yhdellä kappaleella – kissan suussa.

Kassandra lieneekin koko porukan ainoa vissin tolkun olio, ja samalla siis sittenkin hiukan kallellaan antiikin kaimansa suuntaan.

Omat kokemukset kai oikeuttavat Salmelan kohtelemaan elämäntaiteilijuuden aatetta ihan miten tahtoo.

Niinpä hän lyö sen niin pieniksi päreiksi kuin yhden "paskakirjailijan" ynnä "epä-" ja "pseudotaiteilijan" sekä aika monen "epäonnistuneen hipin" avulla voi.

Rikkominen sujuu kuitenkin rakastavassa sävyssä. Siksi, että elämäntaiteilijuus on köyhän ainoa apu yrityksessä "olla epävittuuntuneena".

Joten saako Angie romaaninsa ajoissa valmiiksi? Ja siirtyykö kuolemalla kuolemattomien joukkoon?

Vai oivaltaako hän "tavallisen ihmisen ja elämän ihmeen"?

Ja onko hän varmasti oman tarinansa sekä valintojensa kiinnostavin osapuoli?

Pakko lukea viimeiseen pisteeseen asti.

Väittävät suomen kieltä vaikeaksi, mutta Salmela käyttää sitä ällistyttävän vaivattomasti, väänteleepä vielä täsmälleen omiin tarkoituksiinsa sopivaksi kuin paraskin uusien latujen aukoja.

Millään en kehtaa tärkeillä tähän rimpsua naurun mestareista Salmelan esikoisteoksen mielenmaiseman kasvualustaksi.

Ne kun ovat kaikki vanhoja äijiä, ja tšekkejä. Suomesta ei tule mieleen ketään.

 

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi