Juoni maailman parantamiseksi

Toimittaja Pekka Hiltunen virittää jännärisarjansa suoraan kansainvälisiin kehiin.

Rumasti sanoen: Pekka Hiltunen hakee Suomen Stieg Larssoniksi. Mutta aloittaa sentään oman trillerisarjansa naapurin toimittajakollegaa miedommin maustein, vaikka veriset peruspihvit ovat samat: naisviha, äärioikeiston nousu ja suuryritysten ahneus.

Kummankin kirjalliset maailmanparannusyritykset myös sijoittuvat paljolti journalismin pelikentälle. Tietotekniikkaa murretaan, ja liki yliluonnollista kykyä on.

Nätisti sanoen: Vilpittömästi sinun laventaa suomalaisen rikoskirjallisuuden tematiikkaa ja maisemia. Oikeastaan siinä ei ole suomalaista juuri mikään, eikä tietysti tarvitsekaan olla. On virkistävää lukea ammatti- ja amatöörietsivistä, joilla ei ole alkoholi- eikä naisongelmaa. Ainakaan vielä.

Niin no, Hiltusen oivat etsivät ovat naisia.

Hän esittelee heitä ensimmäiset sata sivua, mikä on kardinaalimunaus, kun sentään kutkutuksen annostelulla pelaavaa jännityksen taidetta pitäisi tehdä.

Romaanin molempien Suomesta poistuneiden neitien taustassa asuu iso vamma. Joka on kummasti vahvistanut heitä! Siksi siskojen väärää kohtelua on sietämätön seurata Lontoossakaan.

Alussa Cityn liepeille parkkeeratusta autosta löytyy ruumis, joka ilmeisesti kuuluu naiselle. Sen yli on ajettu moneen kertaan katujyrällä.

Murhan lisäksi kyse on siis myös viestistä. Vaan keneltä ja kenelle?

Työmatkallaan nuori graafikko osuu paikalle, ja tapaus jää jäytämään mieltä.

Hiukan myöhemmin hän tutustuu toiseen suomalaisnaiseen sekä vähitellen myös tämän mystiseen Studio-yksikköön, joka huippuosaamisellaan puuttuu yhteiskunnallisiin epäkohtiin – mutta pysyttelee tiukasti kulisseissa.

Ikään kuin huomaamattaan graafikko sanoo hyvästit jäsenyydelle niin "latteasti elävien naisten" kuin "sovinnaisuudelle menetettyjen ihmisten" joukossakin ja kuoriutuu kovaksi toimijaksi suurkaupungin alamaailmassa. Kunnes taas koittaa päivätyö- tai iltalenkki-aika.

Ilman muuta muodonmuutos on epäuskottava. En kuitenkaan sanoisi Hiltusta satusedäksi, sillä Vilpittömästi sinun valaa omalla tavallaan uskoa siihen, että maailmaa paitsi pitää myös voi muuttaa. Ihan ensimmäiseksi täytyy avata silmät.

Toisekseen debyytti näyttää liki liikuttavasti myötäeläen, millaisia voimia kai kenestä tahansa voi löytyä, kun hän pääsee osaksi mieleistään yksikköä ja mielekkääseen työhön. Tyytyväisyys tekee kauniiksi. Miksi sen pitäisi olla harvojen yksinoikeus?

Kriitikko lyö mittatikkunsa vetoa, että sarjan kaksi naista kaunistuvat entisestään. Toinen osa saattaa mennä vielä hakemiseen, mutta viimeistään kolmannessa he eheyttävät toisensa, sillä tärkein sukupuolielin on tunnetusti aivot.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi