Merten musikaaliset jättiläiset laulavat toivon säveliä

Saara Henrikssonin vaihtoehtoromaanissa valas on ihmistä viisaampi.

Kaunokirjallisuus kiinnostaa kaikkia. Muuta ei voi päätellä innosta, jolla uusia kustantajia alati ryhtyy aloittelevien tekijöiden alustoiksi.

Tuorein parivaljakko on Voima-lehden sisaryritys, toistaiseksi etenkin yhteiskunnallisesti ärhäköistä pamfleteista tunnettu Into ja tamperelainen toimittaja Saara Henriksson (s. 1981), jonka romaani Moby Doll viittaa tietysti Herman Melvillen miehiseen klassikkoon Moby Dick.

Into-kustannuksen taustalla ovat muun muassa Suomen Rauhanpuolustajat, Maan ystävät ja Luonto-Liitto. Henrikssonin esikoisteoksen teemat sopivat erinomaisesti niiden agendoille, mutta yhtä hyvin julkaisija olisi voinut olla mikä tahansa mielekästä proosaa suosiva taho. Tai ainakin melkein yhtä hyvin.

Sillä jokseenkin kaukaa haetultahan Moby Dollin kuvio kuulostaa: Sibelius-Akatemian pianisti-oppilas ei saa lopputyöhönsä otetta, kun mielessä kuplii lapsena Jäämerellä kuultu valaan laulu.

Hän, nainen, jättää kaupungin ja kaiken, palaa pohjoiseen, etsii valasta ja samalla jonkinlaista olemassaolon syvä-ääntä. Muualla melskaa joutava häly. Syvältä pinnan alta valaan laulusta voisi vielä tavoittaa luonnon harmonian sävelen, ennen kuin ihminen tyystin harppuunoi ja tehotuottaa kadoksiin lajien synnyn ja ykseyden.

Nainen etsii valasta, mies, ympäristöministeriön virkailija, etsii naista. Nousee myrsky. Aalloilla keikkuu myös kansalaisaktivisteja ja jahtimiehiä.

Romaanin eetos ammentaa näkemyksestä, että ihminen on tuhoamassa kaiken sen mitä ei ymmärrä, ja on hukkumassa samalla omaan nokkeluuteensa.

Vaan vieläkö pinnan alta nousee myyttinen oikeutettu kostaja, valkoinen valas?

Soppa on siis suureellinen, mutta Saara Henriksson kirjoittaa konkreettisen tämänpuoleisesti – vaikka ei arastelekaan sukeltaa myös valaan vatsaan ja tajuntaan.

Ei se hoopoa ole, kumma kyllä, vaan oudon hienoa.

Muinaistarustot tietävät kertoa kylistä, joissa kalastajat ymmärsivät valaita ja ne ihmisen tarpeet. Sitten ihminen petti. Vieläkin ihminen saattaa kuulla entisen kumppaninsa äänen, mutta ei enää ymmärrä sitä – eikä edes itseään.

Yhteisymmärrykseen tarvittaisiin lapsenkaltaisuutta, kykyä mielikuvituksen ja toden rajan häivyttämiseen. Moby Doll ottaa askeleita fantasian suuntaan.

Henriksson kutoo kiehtovasti yhteen tietoa ja mystiikkaa merten musikaalisista jättiläisistä.

Valaat pystyvät kommunikoimaan keskenään valtavien etäisyyksien päähän. Sanoilla operoivat ihmiset sen sijaan eivät usein kykene ymmärtämään toisiaan edes sylitysten.

Parisuhdepuolella Moby Doll jää ohuenlaiseksi. Suhteissa pitäisi näemmä vain, puolin ja toisin, lakata kysymästä, miksi. Siis kunnioittaa ja antaa olla sellainen kuin on.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi