Minua ette ota kiinni ja pakota hymytytöksi

Iida Rauman vimmainen debyytti näyttää, että itsensä voi löytää, vaikka jokaiselta puuttuu joku.

Selvästi nuoren ihmisen kirjoittama romaani. Vanhempana ei enää kykene yhtä palavasti eläytymään siihen, mitä tapahtui peruskoulun jälkeisenä kesänä. Vaikka lapsuus ja etenkin murrosikä merkitsevät yksilön loppuiäkseen, tavalla tai toisella.

Nuorihan Littoisissa vuonna 1984 syntynyt, paljolti Turun maisemista kirjoittava Iida Rauma on. Nyt hän asuu Helsingissä, on valtiotieteen kandidaatti ja talonmies ja "rakastaa piirtämistä" kirjansa päähenkilön tavoin.

Alituiseen vavahdutteleva kohtalonomaisuus leimaa hänen ehkä tarpeettomankin perinpohjaista esikoisromaaniaan. Ollaan pakahtumisen partaalla kuin romantiikassa tai inhorealismissa. Katoamisten kirja näyttää kummallisesti kuuluvan kumpaankin kategoriaan.

En voi olla pitämättä siitä, kai juuri siksi.

Vankan lauseteknisen perusosaamisen tähden myös. Tämä aloittelija ei kompuroi.

Naistenvälisyys, pakolaisuus ja niin toisten kuin itsensä pahoinpitely sekä taiteilijan toiseus piisaisivat kukin jo yksin yhden romaanin aiheeksi. Mutta Rauma solmii aiheet yhteen ja alistaa kunnianhimoisen teemansa raaka-aineeksi. Katoamisten kirja käsittelee poissaolon merkitystä, kuten otsikkokin jo vihjaa.

Liki ohjelmallisesti romaanissa jokaiselta puuttuu joku. Päähenkilöltä – tuskin parikymppiseltä taiteilijanalulta ja vanhainkodin apuhoitajalta – peräti kaksi: 12-vuotiaana kotinsa parvekkeelta pudottautunut sielunsisko ja vuosi sitten kadonnut isä.

Tavallaan poissa ovat myös mieleltään järkkynyt äiti sekä seksistäkin silkkaa somaa turvallisuudentunnetta hakeva tyttöystävä. Joten paljolti poissa yrittää pysytellä myös itse päähenkilö, omasta elämästään.

Viinaa ja lääkkeitä saa helpommin kuin kolmatta pakopaikkaa, pillua.

"Poissa olevia on helppo vihata", sanoo Zorka, hiukan vanhempi kollega työpaikalta.

Tai pelätä, kuten Zorka itse. Häneltä puuttuu koko suku, menneisyys ja identiteetti, eikä paluu Kosovoon ole houkutellut tarkistamaan, katosiko kaikki lopullisesti niin sanotuissa etnisissä puhdistuksissa.

Näiden kahden naisen törmäys on väistämätön, seksi vihdoinkin sitä päähenkilön haluamaa, eikä hellyys kuulu sortimenttiin.

He sysäävät toisensa liikkeelle myös henkisesti. Yksi lakkaa pelkäämästä mennyttä, toinen tulevaa. Ympäristöstä, läheisistä ja omista toiveista johtuva väsyttävä ja kuluttava jännitys laukeaa.

Se on eri asia kuin perinteinen happy end.

Päähenkilön sanoin:

"Mietin, miten vaarallista on nähdä ihmiset yhdenmukaisina nimiensä kanssa. Albaaneina. Laitospotilaina. Skitsofreenikkoina. Maahanmuuttajina. Lapsina. Kympin tyttöinä. Hulluina."

Niinpä hänellä ei olekaan kirjassa nimeä.

Nimestä saavat käydä vähemmän mairittelevat mielikuvat, joita muut lyövät leimoiksi päälle.

Kovin moni esikoisromaani on – aina vaan – kuvaus siitä, miten minusta tuli minä. Katoamisten kirja kuuluu joukkoon, vaikka vimman määrä saakin sen juuri nyt näyttämään jopa yksinäiseltä saarekkeelta.

Onhan itsensä löytäminen suuri kertomus. Ja pysyy jatkossakin maisemissa Iida Rauman tapaisten tinkimättömien tiensä kulkijoiden ansiosta.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi