Neuvosto-Suomen poika etsii isää ja itseään

Esikoiskirja . Paavo Haavikon novellissa Lumeton aika (1964) kommunistit ovat kaapanneet vallan, ja Ilkka Remeksen trillerissä Pääkallokehrääjä (1997) puna-armeija miehittänyt Suomen. Olivia-lehden toimituspäällikkö Anna-Kaari Hakkarainen (s. 1979) ammentaa romaanissaan samasta ajatusleikistä.

En täysin ymmärrä, miksi. Sillä Verkko on ennen muuta kuvaus pojasta nuorukaiseksi kasvavan Peterin kamppailusta kadonneen isän ja vastaamattomien kysymysten jättämien aukkojen täyttämiseksi: miksi äiti selittää parhain päin ja, etenkin, mitä minä kenellekin merkitsen?

Neuvosto-Suomi jää jyhkeäksi lavasteeksi ja motivoituu oikeastaan vain selitykseksi siitä, miksi kysyminen on kiellettyä, vaikka kyvyt jo riittäisivät kohdistamaan ne muillekin kuin äidille.

Isänperintönä kulkee opetus: kipu on oman heikon mielen keksintöä ja siksi myös poistettavissa. Niinpä Peter tuottaa sitä liki tauotta itselleen. Se on hänen identiteettinsä ja synnyinmaansa.

Verkko on ensin 1970-luvun Hangossa vain kalaverkko, sitten jo diktatuurin yksilöitä myös näkymättömästi kuristava ote. Kunnes lopulta, vuonna 1989 ihmiset tarttuvat toisiansa kädestä ja muodostavat alistettuja maita halkovan ketjun, siis Baltian lisäksi myös Suomenlahden tällä puolella.

Hakkarainen kirjoittaa sinänsä taitavasti, mutta sanottava ei riitä täyttämään kolmeasataa sivua. Useasti Verkko viipyilee turruttavassa taidekellunnassa, joka ei vie minnekään:

"Aamu sarasti tylppänä. Se iski Peteriä ohimoihin ja jyskytti päätä kuin itätuulen kasvattamat mainingit rannan kivipaasia."

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi