Niin hauskaa että hirvittää

Kokouksesta palaveriin käy miehen tie. Alla on kotirintamalla valvottu yö.

Herätessä miehestä tuntuu mahdottomalta, että mitenkään ehtii ja pystyy suorittamaan kaikki ne teot, jotka tavanomaiseen normipäivään kuuluvat.

Varsinkin, jos lapsia on runsaanlaisesti, vaimo hiukankin uraorientoitunut ja hänen oikeutensa yöuniin siten korrektimpi kiinnitys kuin raskaudet ja imetykset lintsanneen äijän lepo, ulkona kaamosloska ja työpaikalla pomona vanha kaveri, joka nyt vain sattuu olemaan vaimon entinen mies ja myös isä tämän muutamalle lapselle.

Heti herätessä on hiki ja täpärä suoriutuminen sekuntipeliä koko päivän.

Antti Leikas ristii melomiseksi aikamme sankarin arjen. Sanavalinta on osuva: yhtä vääntelevää sotkemistahan se on. Kotona roiskuu taaperon yskös, toimistolla kurja automaattikahvi – ja pisaroita on piirretty esikoisteoksen sivuillekin.

Juuri toimistosta Leikas aloittaa. Melominen voisi olla vihdoin Se Suuri Toimistoromaani, hiukan niin kuin The Office eli Konttori oli se suuri televisiosarja aiheesta.

Pitäen tietysti mielessä, että sermeillä jaettu avotodellisuus on mahdollisimman epäseksikäs, surkea ja pieni maailma, jossa uljas urhokin nahistuisi kopiokoneelta tuoksahtavaksi komeljanttariksi. Tulisipa jo huoltomies ja vaihtaisi värikasetin.

Melomisen byroossa ilmajousitettuja istuimia ja toisiaan kuormittavat yhteys-, asiakas-, myynti- ja ties mitkä päälliköt. Yhdessä he tekevät tulosta, jonka on oltava parempi kuin viimeksi, kasvun kasvaa ja ihmisen pienentyä.

Kokouksesta kaikki alkaa. Kello on 9.30. Siitä sitten kerronta nakuttaa pikku pätkiä kellon ympäri kymmenen minuutin välein, varsinainen yhden vuorokauden romaani siis.

Kokouksesta palaveriin käy miehen tie.

Pääosaan nousee se, mihin ajatus harhailee – hullut, osuvat ja ehdottoman asiaankuulumattomat mielleyhtymät milloin mistäkin. Ajatus kun on hiirihaukka, kuten Veikko Huovinen muinoin muotoili, noukkii hallitsemattomasti omiaan.

Huovinen mainitaan romaanissa, mutta enemmän Leikas leikkailee Petri Tammisen hengessä miehen jaloa yritystä, epäonnistumista ja häpeää. Naistenkin kontolle piisaa riittämättömyyttä.

Elämmehän samaa tuulikaappia, jossa "suosituin malli on toppa- ja kurakengän yhdistelmä, jonka teräosa on vedenpitävää sekoitetta ja varsi joustavaa, huopamaista materiaalia".

Melomisen perusteella voisi väittää, että nykykirjallisuus näyttää kalustoluettelolta. Pään, huoneen ja päivän täyttävän sälän kartoittamisessa kaikki kelpaa. Luetteloinnin hyveitä ovat tarkkuus ja yhteen sopimattomien seikkojen yhdistyminen.

Tulos on hauska.

Epätaiteellinen, sanoisi entinen kriitikko.

Claes Andersson julkaisi tässä lehdessä lokakuussa 1986 esseen Pahan ongelma uudessa proosassa ja käsitteli "illuusiottomuutta" Annika Idströmin, Paul von Martensin, Esa Sariolan ja Eira Stenbergin tuoreiden teosten kautta. Edellisten vuosikymmenten yhteiskunnallisuus ja poliittinen osallistuminen olivat vaihtuneet katseeksi yksityisyyteen.

Pienessä maassa puheenaiheita oli silloinkin vähänlaisesti, ja Anderssonin terävä teemahavainto muuttui sitaateissa sekä sitaattien sitaateissa pahan koulukunnan jäsenyydeksi. Mainitut kirjailijat saivat pitkään kamppailla yksipuolistavaa leimaa vastaan.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, hauska on uusi paha.

Näinkin voi nähdä: isähahmo on Kari Hotakainen ja poikia edellä mainitun Tammisen lisäksi Miika Nousiainen, Mikko Rimminen, toisinaan Tuomas Kyrö, kahden viikon takaisella romaanillaan Sakari Kirjavainen ja nyt siis tämä Leikas, tyttäriä Taina Latvala, Alexandra Salmela, Miina Supinen . . .

Ei silti pidä luulla, että he veistäisivät samaa puuta, yhtäläisin ottein ja kirjasta toiseen edes itseään toistaen.

Kyse on isommasta kuviosta: olipa pitkään Suomi ja sillä kirjallisuus, jossa vakava oli hyvää ja huvittava huonoa, viihtyminen häpeä.

Kunnolla pakka alkoi sekoittua vasta 1990-luvulla. Alettiin hyväksyä, että nauru voikin olla myös täsmäase, järkeä.

Tätä sarkaa kyntää myös Antti Leikas.

Pelkästään kevyttäkin sanailua hänen esikoiseensa mahtuu, mutta parhaimmillaan Melominen on niin hauska että hirvittää.

Hirvittää siksi, että kyse ei ole vain yksityisistä asioista. Nauru on yhteinen juttu ja Melominen siten silkkaa yhteiskuntapolitiikkaa.

Kulttuuri C 3

Antti Leikas kertoo, miten esikoisteos Melominen syntyi.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi