Niin sijoiltaan, ettei näe edes painajaisia

Jenni Linturin romaanissa sota jättää henkiin miehen kuoria.

Noin joka kolmannen sivun laitaan sipaisen lyijykynällä viivan: hyvin sanottu! Vaikka yhdistelmä ei ole aivan ilmeisin: nuori nainen ja suomalaisten vapaaehtoisten kokemukset SS-joukoissa toisessa maailmansodassa.

"Aika oli väärä pettymyksille. Se oli liian nopea."

"Pelkoa tuntee joka sälli, mutta paniikki on itsemurha."

"Pieneen hetkeen mahtui niin monta tunnetta, ettei yhtäkään niistä ennättänyt tuntea kunnolla."

"Ei sota ole traagista, se on paskamaista."

"Tyhmimmät miehet saivat suurimmat aseet. He eivät tunteneet pelkoa."

Mistä Helsingissä asuva Jenni Linturi (s. 1979) tietää? Yhteiskuntatieteiden maisterin opinnoistako, Turun yliopiston luovan kirjoittamisen linjalta vai Kriittisestä korkeakoulusta?

Muidenkin aihepiirien parissa Linturissa piilee suht' suurella, lähinnä kai Erno Paasilinnalta perityllä suulla kiteyttäjän vikaa: "Kalliissa maailmassa vain toivo oli ilmaista."

Tämä proosan virtaavaa verta seisauttava – se nurinkurinen vaikutus komeilla mietelmillä on – viisaus liittyy esikoisromaanin toiseen tähtäyspisteeseen, vanhuuteen, ihan lopun aikaan. Siitäkään kirjoittajalla ei ole kokemusta.

Kuten ei ole hänen kriitikollaankaan.

Joten voin vain todeta Linturin eläytyvän niin itärintamaan kuin kuolon kolkutukseenkin lukijansa tajuntaa ja tunteita avartavalla tavalla. Kiitettävä suoritus siis, aloittelijan teokseksi jopa hämmentävän varmaotteinen.

Isänmaan asialla liu'uttaa nuolisalamajoukoissa riehuneen ja riutuneen suomalaisporukan vaiheet yhteen vanhuuden kanssa. Käytännössä päähenkilö elää yhtä aikaa kumpaakin. Muinoin kädet tahrannut vihollisten, siviilien ja omien veri pysyy niissä aina.

Hän tietää olevansa tappaja. Jonka on pitänyt elää tappajana ja tappamatta rauhanajan Suomessa, kuten Linturi muotoilee.

Elämän jatkaminen, niin sanottu selviytyminen, merkitsee päähenkilölle tunteiden kuolettamista. Samoin moraalin.

Pelkällä biologialla mennään: rakennetaan perhettä, jälleenrakennetaan Suomea, pikemmin summanmutikassa kuin suunnitelmallisesti.

Samaan aikaan lähin asetoveri kulkee päinvastaisen tien, löytää itärintaman kaameuksista halun puhua, muistaa ja kääntää veistä haavoissa, omissa ja muiden. Sitä voisi kutsua myös huoleksi huomisesta. Tai sanalla sanoen: moraaliksi.

Tämä jalon aatoksen mies on heikko renttu, tunteikas, ja raunioittaa viinalla itsensä, kun ei näe arvokkuutta missään, omassa persoonassa ei ainakaan.

Kolmas keskeinen henkilö, SS:n värväyksen päättäväisesti välttänyt sukulaismies omistaa loppuikänsä juhlapuheiden isänmaallisuudelle, johon rintaman likaiset totuudet eivät sovi.

Naiset ovat romaanissa varjokuvia. Sellainen nainen, joka pysyy paikoillaan eikä kysele, kannattelee rikkinäistä miestä.

Tuskin sodan vammauttamista miehistä enää voi sanoa mitään ihan uutta. Näköjään aihe kumminkin kiinnostaa aina uusia sukupolvia, entistä enemmän myös sukupuoleen katsomatta.

Jenni Linturi ei enää arvuuttele, olivatko suomalaiset SS-miehet natseja, millaisia rikoksia heidän rintamallaan tapahtui – sillä on mahdotonta, että ainoastaan suomalaisten kohdalla ei olisi tapahtunut – ja mikä on minkäkin tahon vastuu. Oikeastaan Isänmaan asialla ei ole sotaromaani ollenkaan.

Se haravoi mosaiikkimaisella tekniikalla kokoon sitä, millaista taakkaa veteraanit kantoivat lopun ikänsä nuoruutensa ohi kiitävistä hetkistä. Miten sijoiltaan pitää olla, jos ei edes näe painajaisia?

Kärjistäen: Linturia kiinnostaa ihmisen jaksaminen, ei niinkään se mitä hän on tehnyt.

Niinpä viittaus- ja syysuhteet jäävät romaanin loppupuolella osin jopa hämäriksi, mikä häiritsi ensin mutta sai sitten puolelleen: henkinen taakka on möhkäle, jota voi, tietty, analysoida erillisiksi osatekijöiksi, mutta yhtä jakamatonta perkelettä se silti on.

Esikoisteoksella nuoret tekijät usein purkavat omaa taustaansa, tuumivat miten minusta tuli minä.

Jenni Linturi kulkee toista tietä. Debyytin perusteella hänelle uskaltaa veikata myös merkittävää jatkoa uralla, oli aihepiiri sitten mikä tahansa.

Esikoisteoksen nuoret miehet ovat isänmaan asialla. Yksi seuraamuksista on se, että vanhemmiten he eivät edes osaa olla omallaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi