Pari provenienssia liikaa

Taidehistoriallinen dekkari kompastuu omaan viisauteensa.

Koluttuani kaksi viikkoa saksalaisia taidemuseoita ilahduin tavattomasti avatessani kotimatkalla esikoisromaanin, jonka aihepiirinä näytti olevan renessanssitaide.

Cranachia, Düreria ja kölniläismestari Stefan Lochneria tuijotettuani olin alkanut miettiä, näkivätkö taiteilijat (ja ihmiset ylipäänsä) maailman ennen eri tavalla kuin nykyisin.

Siksi tuntui palkitsevalta lukea taidehistorioitsija Riikka Stewenin lauseita siitä, miten Leonardo da Vinci halusi vangita liikkeen jokaiseen maalamaansa muotokuvaan tai miten suomalaiset ja venäläiset taiteilijat uppoutuvat metsään, keskieurooppalaiset taas rakennettuun maisemaan.

Pisteeltä iin päällä tuntui se, miten rohkeasti Stewen oli sijoittanut viisaat pohdiskelunsa täysin viihteelliseen kehykseen: Niin kauan kuin rakastat alkoi suoranaisena muunnelmana Dan Brownin Da Vinci -koodista.

Mukana oli komeita tutkijamiehiä ja -naisia, muinainen salaseura, arkistovarkauksia, kidnappauksia ja takaa-ajoja. Niissä tosin ei ajeltu nopeilla autoilla ympäri Pariisia vaan pikemminkin raitiovaunulla Senaatintorilta Töölöön.

Herkulliselta tuntui myös suomalaisen taidemaalarin Magnus Enckellin ja baletti-impressaari Sergei Djagilevin mahdollinen suhde. Romaanissa Enckellistä käytetään tosin nimeä Marcus Ekvall, mutta nimiölehden kirjenäyte todistaa, että miehet olivat oikeastikin kirjeenvaihdossa.

Lupaavan alun jälkeen riemuni laantui pian.

On kuin Stewen (tai kustannustoimittaja) olisi jo ennen sataa sivua kadottanut puhtinsa, menettänyt kykynsä hallita tarinaa, säilyttää sen imua.

Samalla on häipynyt taju kirkkaista ja yksinkertaisista lauseista.

Juoni on kaksijakoinen eikä ihan helppo – siinäkö syy herpaantumiseen?

Yhtäällä helsinkiläismuseon varastosta löytynyt renessanssitaulu saa tutkijajoukon etsimään yhtäläisyyksiä sen ja Leonardon töiden välillä, ja tätä varten matkustetaan niin Pietariin kuin Oxfordiinkin.

Samalla romanssi taidehistorioitsija Iriksen ja brittiläisen huutokaupan tutkijan Nicholasin välillä alkaa orastaa.

Toisaalta salaperäinen taulu liittyy antiikin ajoista eläneeseen okkultismiin, joka nostaa taas päätään Venäjällä. Sen myötä tarinaan liittyy uhkaavia hahmoja, joille kaikki todisteet mestarimaalareiden ja venäläisten kulttuuripersoonien suhteista mystikkopiireihin ovat niin arvokkaita, ettei ihmishengilläkään ole väliä.

Stewen saa kummankin juonenpään jotenkin loppuun asti, mutta rasittavan mutkikkaasti. Kirjan on pakattu liikaa kaikkea: kerroksia, henkilöitä, Helsinki-kuvausta (sinänsä kaunista!), detaljeja, muistoja.

Ei minua se häiritse, että kirjassa puhutaan kirjallisesti – monet elävätkin tutkijat ja taiteilijat tekevät niin. No, ehkä grisaille-tekniikan, provenienssin tai sfumaton kaltaisia termejä on hieman liikaa.

Sanasälä häivyttää olennaista: ajatukset maailman ikiaikaisesta henkisestä kahtiajaosta hukkuvat itseään toistaviin esitelmiin Leonardon tuotannosta, taiteen alkuperäisyyden määrittämisestä tai gnostilaisuuden ja platonismin vastakkaisuudesta. Sivujen mittaiset jaaritukset toimivat suorastaan tarinaa vastaan.

Niiden jälkeen renessanssin Venäjän vallankumoukseen solmiva loppuyllätyskään ei jaksa ilahduttaa.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi