Kirjailija näkee valoa sivuraiteella

Hannu Raittilan uusin ei ole romaani, mutta herkkua silti

Hannu Raittila jatkaa edellisen kirjansa aiheita ja liikkuu jälleen esseen, päiväkirjan ja matkakuvauksen välimaastossa.

Ei siis saatu romaania, joiden tekijänä Raittila menestyi monta vuotta mainiosti, kun yleisö innostui ja kirjat tuottivat.

Tätä nykyä sepite, varsinkin romaani, tuntuu hänestä lapselliselta ja vastenmieliseltä.

Romaanin ajatus kuitenkin houkuttelee. Hän seuraa lentokentän teknostruktuurin toimintaa, ja aihe kutkuttaa hetken. Siitä saisi romaanin!

Matkustaessaan Albaniassa Raittila miettii, voisiko entisten sosialistimaiden omaisuuksien uusjaosta, oligarkeista ja aseistetuista rosvopäälliköistä kirjoittaa romaanin.

Hän vastaa itse: "Ei, Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara tekevät sen paljon minua paremmin."

He kirjoittavat suurelle yleisölle suunnattuja lukuromaaneja. Raittila myöntää, että alallaan he ovat klassisen romaanitaiteen nykyaikaisia perillisiä.

Raittilan kokemuksen mukaan hän ja suomalainen taideromaani ovat joutuneet stoppariin päättyvälle sivuraiteelle. Sieltä jotkut palaavat pääväylälle, jotkut taas siirtyvät toisiin lajityyppeihin.

Turhia ovat Raittilan mielestä olleet kirjallisen journalismin ja asiantuntijuuteen perustuvan kulttuuribyrokratian ponnistelut laatukirjallisuuden puolesta.

Kirjallinen kenttä rapautuu. Tyhjiön täyttävät kaupalliset intressit ja viihteellistyvä media.

Raittilan näkemys on turhan pessimistinen, onhan laatukirjallisuus ollut aina hätää kärsimässä ja kukoistanut silti.

Erityisen hankalaa oli 1920-luvulla, jolloin kentälle tulivat kotimainen viihderomaani ja elokuva. Siitä huolimatta Maria Jotuni, Volter Kilpi, Joel Lehtonen ja F. E. Sillanpää pystyivät pysyviin saavutuksiin. Mika Waltarikin sai hyvän lähdön.

On ilmiselvää, että Raittilan synkät mietteet liittyvät joidenkin merkittävien kirjailijoiden ja kirjallisen johdon äskeiseen lähtöön WSOY:stä.

Raittila oli mukana. Hänen uuden kirjansa on kustantanut Siltala.

Ilmeisen kipeästä viillosta Raittila kirjoittaa kylmäpäisesti. Uusi konserniyhteys tuotti hänen mukaansa samoja paineita kuin missä tahansa pörssinoteeratussa modernissa suuryhtiössä. Kirjallisen johdon uudet velvollisuudet – raportit, muistiot, laskeminen – lisääntyivät.

Siinä byrokratiassa Raittila ja hänen kustantajansa Touko Siltala eivät viihtyneet. He halusivat toimia yhdessä ja tehdä kirjallisuutta.

Tätä kautta Raittila pääsee teesiinsä, että taloudellisen toiminnan sivuraiteella syntyvä aineeton pääoma on inhimillisten pyrkimysten pysyvin ja merkittävin tulos.

Romaaneissaan Raittila pystyi luomaan taikakehän, joka piti lukijan herkeämättömän keksinnän lumoissa. Hänen uusi kirjansa on hajallisuudessaankin lähes yhtä vetävä.

Joskus hän ajaa kirjailijan ammatillisia etuja. Miksi pitää antaa lausuntoja ilmaiseksi televisiolle ja lehdille? Se on toimimista posetiivarin apinana.

Kirjamessujenkin ohjelman tuottavat suurelta osin kirjailijat, palkattoman vapaaehtoisuuden pohjalta.

Raittilalta tilattiin luentosarja Suomen Pankin henkilökunnalle. Siinä hän käsitteli kirjallisuuden taloudellisia aspekteja.

Suomen Pankki valitteli, ettei se voi maksaa työstä kunnolla. Raittila lohdutteli pankkia. Hän kyllä keksisi, miten saa teksteistä rahansa pois.

Luennot ovat tässä kirjassa nyt kaikkien ulottuvilla. Niissä on herkullisia tulkintoja Aleksis Kiven, Pentti Haanpään ja Väinö Linnan teoksista. Rahatyön filosofina Raittila astuu Paavo Haavikon saappaisiin.

Matkailijana Raittila on parhaimmillaan. Hänen loputon uteliaisuutensa on lukijalle herkkua.

Katajanokan pojat ottavat Albaniassa selvää sosialismin jälkeisen rosvokapitalismin tekniikoista.

Raittila selvittää äyriäistuotannon logistiset ketjut ja New Yorkin kulttuuriset mysteerit. Miksi Manhattanin kaduille purkautuu putkista höyryä? Miksi pilvenpiirtäjien katoilla on puisia sammioita?

Tältä pohjalta saisi kyllä aikaan samanveroisen romaanin kuin Venetsiasta kertova Canal Grande. Minkä kaupunkiekologin ja kulttuurimaantieteilijän sosiologia Raittilassa menettikään!

Nyt hän tekee myös intiimimpää tekstiä. Hänen kirjansa ei ole yhtä masentuneen katkera kuin edellinen Kirjailijaelämää.

Osansa siihen on ujolla ja hellällä naissuhteella. Uusi rakkaus nousee julmia kohtaloita vastaan. Raskaan ja yksinäisen vaiheen jälkeen Raittilan elämäntilanne on valoisa.

"En ole kirottu vaan siunattu."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi