Internetin aliedustetut

Sanomalehtiarkistot. Kansalliskirjasto avasi sivuillaan marraskuussa suomalaisen sanomalehtiaineiston vuosilta 1771–1890. Miljoonan sivun kokoelma on Suomen suurin kaikille avoin lehtiarkisto verkossa.

Se ei kuitenkaan riitä, sillä sanoma- ja aikakauslehdet ovat suomalaisten kirjastojen kysytyimpiä aineistoja. Vuoden 1890 jälkeisiä lehtiä voi lukea lähinnä mikrofilmiltä tai paperisina versioina.

Toki aivan viime vuosien lehdet ovat olemassa myös sähköisessä muodossa. Nämä lehtien verkkoarkistot ovat useimmiten maksullisia tai vain lehtitalojen sisäisessä käytössä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien nykyhetkestä vuoteen 1990 ulottuva sähköinen arkisto aukeaa maksua vastaan.

Tekijänoikeuksien lisäksi materiaalin siirtoa verkkoon jarruttaa resurssipula. Takavuosikymmenien lehtien digitointi on iso ja taloudellisesti epäkiitollinen projekti.

Jatkossa digitointi saattaakin tapahtua lehtitalojen ja Kansalliskirjaston yhteistyönä.

Kaunokirjallisuus. Paperille painettu kaunokirjallisuus porskuttaa yhä. Sen eri muotoja, kuten romaaneja, runoja, näytelmiä, kuunnelmia ja sarjakuvia, on verkossa nihkeästi.

Tärkein syy on lukutavassa. Mukana kulkeva kirja on sanataiteen suhteen toistaiseksi ylivoimainen käyttöliittymä. Pokkari mahtuu povitaskuun eikä sen akku temppuile.

E-kirjat ja sähköinen paperi eivät ole suurista puheista huolimatta tehneet vielä läpimurtoa.

Toinen syy on tekijänoikeudet. Esimerkiksi levy-yhtiöt ovat tarkkana, ettei bändien fanisivuilla julkaista laulujen sanoja. Ne löytyvätkin yleensä joltain hämärämmältä ulkomaiselta sivustolta.

Kirjallisuudessa tekijänoikeudet ovat pääosin voimassa 70 vuotta tekijän kuolemasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tai yksityishenkilöiden kotisivuilta voi löytää yksittäisiä kotimaisia klassikkoteoksia, joiden suoja-aika on mennyt umpeen. Tällaisia ovat muun muassa Kalevala, Juhani Ahon Juha ja Eino Leinon Helkavirsiä.

Elokuvat ja televisiosarjat. Kun laajakaistayhteydet ovat yleistyneet, elokuvat ja televisiosarjat ovat liikkuneet netissä liukkaasti – lähinnä laittomasti vertaisverkoissa.

Myös laillista kauppaa tehdään paljon. Verkkokaupat myyvät dvd-levyjä ja -bokseja, ja ladattavien elokuvien vuokraamisen odotetaan kasvavan huimasti lähivuosina.

Ilmaiseksi ja luvallisesti voi katsoa vain joitakin yksittäisiä marginaali- ja taide-elokuvia.

Tekijänoikeuksien kannalta elokuvat ovat mutkikkaampia tapauksia kuin musiikki ja kirjat. Elokuvan tekijänoikeussuoja loppuu Suomessa vasta kun ohjaajan, käsikirjoittajan, tuottajan ja kuvaajan kuolemasta on kulunut 70 vuotta. Esimerkiksi Erkki Karun ohjaaman Nummisuutarien (1923) tekijänoikeussuoja loppuu teoriassa vasta vuonna 2036, sillä kuvaaja Kurt Jäger kuoli vasta vuonna 1965.

Toisaalta on vaikea uskoa, että elokuvajätit luopuisivat koskaan aarteistaan. Disneyn animaatiot ja Hitchcockit takonevat omistajilleen rahaa vielä 2100-luvulla.

Kattavin laillinen suomalainen ohjelmatarjonta löytyy tällä hetkellä Yleisradion Areena-palvelusta (areena.yle.fi). Sen kautta voi katsoa valikoituja suoria tv-lähetyksiä, pikauusintoja ja arkistojen aarteita 1960-luvulta lähtien.

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto julkaisee ensi vuonna 12-osaisen Kansallisfilmografian laajennettuna verkkoversiona. Sivustolle tulee myös elokuvanäytteitä.

Klassinen musiikki. Varttuneen verkkoväen puutteessa klassinen musiikki on jäänyt rockin jalkoihin. Beethovenille, Mozartille tai Corellille ei ole väkrätty tuhatmäärin haltioituneita fanisaitteja kuten listapoppareille.

Ääninäytteitä on harvassa, ja vakavan musiikin säveltäjien kotisivut ovat yleensä pikemmin esitetyyppisiä sivuja kuin innovatiivisia verkkoyhteisöjä.

Nykymusiikki on levinnyt netissä hitaasti jo tekijänoikeuksienkin vuoksi. Vanhemman musiikin kohdalla tämä ei ole yhtä suuri ongelma, sillä lähes kaikkien suurten mestareiden kuolemasta on tullut kuluneeksi yli 70 vuotta.

Lisäksi klassisen musiikin ystävät ovat yleensä tarkkoja äänentoistosta ja kuuntelevat mieluummin cd-levyjä kuin dynamiikaltaan latteita mp3-tiedostoja.

Seniorien sielunelämä. Suhde uuteen teknologiaan on sukupolvikysymys. Vedenjakaja kulkee ikävuosien 30–35 kohdalla. Tätä vanhemmille tietokoneet ovat edelleen vähän eksoottisia ja epäluotettavasti toimivia laitteita.

Samat ihmiset eivät myöskään suhtaudu yhtä mutkattomasti julkisuuteen kuin nuoret. Näistä syistä verkosta puuttuu lähes kokonaan yli nelikymppisten sielunelämä.

15–30-vuotiaille verkko on luonteva paikka tehdä työtä, huvitella, pitää yllä ihmissuhteita ja tarvittaessa avautua – nimimerkillä tai ilman. Siinä missä he tilittävät blogeissaan antaumuksellisesti ihmissuhteistaan ja lääkityksestään, keski-iästä tai eläkkeelle siirtymisestä kumpuavista kriiseistä ei ole tarjolla yhtä laajaa kirjoa.

Vanhempien polvien mikrotason historiankirjoituksessa yhteiskuntatieteilijät joutuvat toistaiseksi tyytymään elämäkertakilpailuissa kerättyyn aineistoon.

Arkistojen alkuperäisaineisto. Suomalaisissa arkistoissa on vähintään satoja hyllykilometrejä alkuperäisaineistoa, kuten pöytäkirjoja, raportteja, selontekoja ja henkilömappeja. Valtaosaa näistä tuskin koskaan siirretään sähköiseen muotoon. Tällaisia ovat muun muassa käyttörajoitetut yksityiset kokoelmat. Arkistot voivat sisältää myös fyysisiä esineitä, kuten vaikka lippuja, viirejä ja järjestöpaitoja.

Joissakin tapauksissa apu löytyy yksityisiltä kotisivuilta. Esimerkiksi historian harrastaja Pauli Kruhse (www.histdoc.net) on kirjoittanut puhtaaksi ja julkaissut paljon tärkeitä suomalaisia historiallisia dokumentteja, kuten Täyssinän rauhansopimuksen vuodelta 1595 sekä Saksan ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan vuodelta 1939. Osaa dokumenteista ei ole aikaisemmin julkaistu suomeksi.

Arkistomateriaalin ei tarvitse olla aina edes historiallista. Esimerkiksi Eduskunnan kirjaston kysytyintä ei-sähköistä aineistoa ovat valiokuntien asiantuntijalausunnot sekä erilaiset ammattimatrikkelit. Myös muutamaa vuotta vanhemmat opinnäytetyöt löytyvät arkistoista yleensä vain kansiin sidottuina paperiversioina.

Myös verkon oma historia uhkaa kadota: kaikki dokumentit eivät pysy pitkään samassa osoitteessa tai samassa muodossa.

Valokuvapankit. Verkon alkuvuosina ihmiset lätkivät kotisivuilleen tekijänoikeussuojattuja valokuvia melko huolettomasti. Villitys hiipui, kun kuvien oikeuksien omistajat alkoivat syynätä nettiä tarkemmin.

Nykyistä tekijänoikeuskäytäntöä arvostelleiden mielestä ollaan tultu toiseen ääripäähän. Heidän mukaansa valokuvien käyttömaksut yksityisille ihmisille tai kansalaisjärjestöille ovat kohtuuttomia. Jos esimerkiksi Päijänteen pilkkiseura ostaisi vuodeksi sivuilleen valokuvan kuvatoimistolta, sen hinta olisi vähintään kolminumeroinen.

"Tälläkin alueella voitaisiin toimia filantrooppisesti luovuttamalla yleiseen käyttöön tekijänoikeudettomia kuvamassoja. Verkossa voisi olla wikipedian tapaan avoimia kuvapankkeja", tutkija Jari Sedergren ehdottaa.

Tekijänoikeuslaki tuntee kahdenlaisia valokuvia: teokset ja muut valokuvat. Näiden suoja-ajat eroavat toisistaan, mikä on tuottanut harmaita hiuksia sääntöjen tulkitsijoille, sillä teokselle ei ole selkeitä kriteereitä. Teoksen tekijänsuoja kestää kuvaajan eliniän ja 70 vuotta hänen kuolinvuodestaan. Muiden valokuvien suoja-aika on 50 vuotta kuvan ottamisesta.

Tilasto- ja viranomaistiedot. Julkinen sektori on siirtynyt melko ripeästi sähköiseen aikaan. Erilaisten anomusten tekeminen ja lupien hakeminen onnistuu verkossa jo melko hyvin. Tästä huolimatta viranomaisten viestinnässä on hiottavaa. Haettavat asiat on usein piilotettu hallintojargonin taakse, eivätkä ne ole aina ajan tasalla.

"Viranomaisten verkkosivuilla on paljon tietoa, mutta numerot ja asiat eivät aina kohtaa. Maallikon on hankalaa laatia oikeita hakuprofiileja. Esimerkiksi on vaikeata saada nopeasti selville, paljonko Suomessa on nykyisin hevosia", Erkki Lounasvuori sanoo.

Kummastusta on herättänyt myös se, että joitakin viranomaistietoja saa vain maksua vastaan, vaikka ne on tuotettu verovaroilla.

Ohjekirjat. Kodit ja työpaikat täyttyvät teknisistä vempeleistä, ja jokaiseen kuuluu paperille painettu ohjekirja. Parhaimmassa tapauksessa laitteen mukana tulee monta ohjekirjaa, sillä tehtaalla on haluttu pakata useamman kielialueen laitteet samalla kerralla.

Manuaalirumba on pyörinyt vuosikymmeniä lähes entisellään, vaikka ohjeet voisi ladata pdf-tiedostoina verkosta. Osa elektroniikkafirmoista näin jo tekeekin.

Verkosta on kuitenkin turha etsiä vanhempia ohjekirjoja, joilla on taipumus kadota. Kun isoäidin ikivanha videonauhuri pitäisi kääntää kesäaikaan, ohjekirjaa ei ole mailla halmeilla.

Sen sijaan tietokoneiden ajureita ja päivitysohjelmia löytyy kymmenenkin vuotta vanhoihin laitteisiin.

Kolmas maailma. Vauraassa teollisuusmaassa ei aina muista, että maapallolla on miljardeja ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tietokonetta nähneetkään. Suurkaupungin slummeista tai autiomaan savimajasta ei Facebook-sivuja päivitetä.

Kolmannen maailman puuttuminen verkosta vääristää maailmankuvaamme kuten Aku Ankat, joiden perusteella moni eurooppalainen uskoo, että täälläkin kadunvarsilla on punaisia paloposteja.

Tilanne voi muuttua lähivuosina. OECD on arvioinut, että seuraavat miljardit uudet verkonkäyttäjät tulevat kehitysmaista.

Tällä hetkellä kehitysmaiden yleinen it-sovellus on kimppakännykkä ja -sähköposti. Niiden avulla esimerkiksi viljelijät saavat tiedot markkinahinnoista kännykkään ja pystyvät viemään tuotteensa sinne, missä niistä saa paremman hinnan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.sunnuntai@sanoma.fi