Lisää vielä yksi

Kaksi valkosipulia ei ole paljon, kun talviherkkuja tehdään.

Kuukausiliitteen keittiössä vallitsee vahva skenaario tai vähintäänkin visio siitä, mitä helmikuussa 2012 tulee tapahtumaan: lasketaan mäkeä pulkalla, valitaan uusi presidentti Suomelle ja syödään kohtuuttoman paljon valkosipulia.

Sillä valkosipuli kuuluu talveen kuin tupsu pipoon. Mitä olisivat vahvat keitot ja rotevat padat ilman valkosipulia? (Vastaus löytyy tämän kirjoituksen lopusta.)

”Onpas huumaava tuoksu”, kokkipariskunnan toinen puolisko Peppi Aralehto ihastelee avatessaan muovirasiaa. Rasia on täynnä paahdetusta valkosipulista survottua pyreetä, ja toden totta, tuoksu tosiaan on huumaavaa.

Kohta Aralehto sulloo pyreen lampaan suoleen lihan ja muiden tykötarpeiden kanssa.

Samaan aikaan toisaalla: hänen miehensä Ari Ruoho lataa melkein repullisen valkosipulia keittoonsa.

Valkosipulin historia Suomessa, lyhyt oppimäärä, kuuluu niin, että 1970-luvulla koko kansa tutustui tuoksuvaan vihannekseen Välimerelle suuntautuneen seuramatkailun myötä. Seuraavasta vuosikymmenestä muodostui liioittelun aikakausi, jolloin miehuus mitattiin nautittujen kynsien määrän mukaan. Nyt tilanne on asettunut normaaliuden levolliseen valtavirtaan.

Ennen maistelemista kirjoitetaan tähän vielä valkosipulijulistus: unohtakaa puristin, pilkkokaa kynnet!

”Onpas täyteläinen”, Aralehto kehaisee miehensä keittoa.

”Tässä saisi olla vielä enemmän valkosipulia”, Ruoho huomauttaa maistellessaan vaimonsa makkaraa.

”Mä laitoin siihen kaksi valkosipulia!” Aralehto puolustautuu.

”Lisää vielä yksi”, Ruoho ehdottaa.

(Vastaus kysymykseen: valjuja.)

Lue kokkipariskunnan reseptit:

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi