Älä vaan mokaa

Joskus olisi parempi kieltäytyä. Sanoa ei missään nimessä, ja keksiä perään jokin valkoinen valhe selitykseksi. Mutta ennen kuin itseään älyää suojella, huomaa jo istuvansa lasten voimistelukerhon jouluesityksessä kalpena, vähäpuheisena ja vatsa polviin pudonneena. Oransseissa muovituoleissa on sitten mukavasti aikaa miettiä, eikö kukaan muu tosiaan huomaa yhtään mitään.

Eikä näyttänyt huomaavan. Voimistelukerholaisten vanhemmat ja isovanhemmat olivat kokoontuneet katsomoon aivan kuin puoli vuotta harjoiteltu joulujuhla olisi ollut joka viikonloppuinen tapahtuma. Esiintyjien sisarukset söivät katsomossa vanhempien kanttiinista ostamia vakuumipakattuja juustoleipiä ja joivat pillimehua. Tiesin, ettei pienten esiintyjien pukuhuoneessa ruoka maistunut. Hyvä, jos useampi oli saanut aamupalansa alas.

Sen sijaan pukuohuoneessa ennen esitystä joku aivan varmasti tirautti itkut, toinen tuskaili, kun tukka oli taas auennut pitkään värkätyltä nutturalta ja kolmas mahtoi miettiä, mitä äiti sanoisi, jos jännityksessä unohtaisi sen niin moneen kymmeneen kertaan harjoitellun sarjan.

Jostain syystä valojen sammuminen ja esityksen alkamisen kuuluttaminen tuntui kamalammalta oranssissa muovipenkissä kuin se oli aikoinaan tuntunut pukuhuoneessa.

Tieto siitä, että esityspermannon verhojen takana vuoroaan odotti kymmeniä pikkulapsia, joita jännitti kuollakseen, oli sydäntä särkevä. Suurin osa lapsista mokaa julkisesti, ja suurin osa aikuisista aiheuttaa lapselle mokasta - ilmeisen tahattomasti - jonkin asteisen trauman. Aikuisista lapsen mokailu on herttaisen näköistä ja sille on hauska nauraa. 5-vuotiaalle mokaajalle ei kuitenkaan ole mikään pikkujuttu, jos puoli sukua vitsailee vuodesta toiseen siitä, miten suloiselta näytti, kun tämä kaatui tarhan joulujuhlissa kesken tonttujen piirileikin ja löi päänsä tonttulakki silmillä seinään.

Pahimmassa tapauksessa mokasta on todisteena videokuvamateriaalia.

Klassisena esitysjäätyjänä aloin jo kuuden vanhana vaatia, etteivät vanhempani tulisi esityksiin tai harrastuksiini liittyviin kisoihin. Syynä oli niinkin typerä tapahtuma 1980-luvulta, kuin lasten satujumppaesitys.

Jos nyt suoraan sanotaan, niin siitä kolmen minuutin lavajäätymisestä on riittänyt juttua 30 vuotta, eikä loppua näy. Perheemme jokavuotinen jouluperinne on kerrata alku eli se, kun näen katsomossa vanhempani, keskikohta, jossa seison keskellä lavaa suu auki muiden lasten jatkaessa koreografiaa ympärilläni ja loppu, jossa ohjaaja taluttaa minut lavalta ja jolloin havahdun heiluttamaan vanhemmilleni.

Kun viikonlopun Aladdin-voimisteluesityksen alussa permannolle tulivat kaikista pienimmät, noin viisivuotiaat esiintyjät, rukoilin, ettei kukaan jäätyisi tai kaatuisi.

Niin ei tietenkään käynyt.

Tunnin pituinen esitys oli mahtava. Ilahduttavaa kyllä pidin kaikista eniten pienimmistä voimistelijoista, joiden into ohitti jumppataidot ja joiden puolesta olin jännittänyt kaikista eniten. Ihmetyksekseni kukaan ei kuitenkaan itkenyt kaatumisiaan tai juossut pois lavalta tai kieltäytynyt menemästä sinne. Kaikki vain jatkoivat reippaina ja väliajoilla vilkuttelivat katsomoon.

Ikävä johtopäätös näyttää olevan, että kaikki nämä vuodet vika onkin ollut minussa. Olen vuosikymmeniä hoivannut typerää traumaani ja ylettänyt sen ventovieraisiin lapsiin.

Ehkä vanhempieni vuosikymmeniä kertomalla satujumppatarinalla on ollut pointtinsa: mokasit, mutta ei siihen kuole. Ja hyvät muistot jäi, nauretaan sille yhdessä.

Mokaaminen on kohtalokkainta omassa päässä.

Kolumneissa kommentoidaan lasten elämää aikuisen näkökulmasta. Kirjoittaja on tietenkin Suomen ylpein kummitäti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi