Halutaan: henkilökohtainen huumevalistaja

Facebookissa törmään ala-astekaveriini. Elossa, ajattelen ja ilahdun.En ole ollut yhteydessä tyyppiin sitten ala-asteen viidennen luokan.

Käsittämättömän kirjaviisas ja terävä tyyppi – kutsutaan häntä nyt vaikkapa Pasiksi - sai paikallaan istumisesta ja auktoriteettimaisista opettajista tarpeekseen jo 11-vuotiaana. Vahvimmat muistoni Pasista ovat historiantunneilta, kun Pasi lateli opettajallemme faktoja jostakin faaraosta, josta me muut taulapäät emme olleet kuulleetkaan.

Pänttäsimme historianläksyjä ulkoa ja uskoimme sen riittävän. Pasi sen sijaan oli kahlannut kirjaston historia-aiheisten opusten hyllyn läpi jo toiselle luokalla. Oli sanomattakin selvää, ettei Pasi ollut opettajien lellikki; Pasi oli paitsi terävä myös nenäkäs ja nopeasti kääminsä polttava mukula, jonka äänekäs faktojen pudottelu johti lähes poikkeuksetta ilmiriitaan opettajamme kanssa.

Saimmekin usein tuntien päätteeksi nauttia Pasin ja keski-ikäisen naispuolisen opettajamme kilpajuoksusta käytävällä. Sekin kilvoittelu päättyi sukkasiltaan spurttaavan Pasin voittoon. Yksi päivä Pasi juoksi käytävän päähän ja häipyi ovesta viimeisen kerran.

Puhuin Pasin kanssa tsätissä kaksi tuntia. Aivan kuin välissä ei olisi ollut kahta vuosikymmentä. Pasi sanoi, että hyvin menee. Niin sanoi moni, mutta Pasin lause ei ollut pelkkää retoriikkaa, vaan ylitti normaalin hymistelyrajan.

Parin tunnin keskustelun aikana selvisi, että Pasi oli diilannut huumeita kaiken sen ajan, jonka itse olin taivuttanut pää hiessä englannin epäsäännöllisiä verbejä ja olettanut, että ahkeruus toisi vähintään taivaspaikan.

Pasi puolestaan oli laskenut rahan ja pelosta nousevan kunnioituksen tekevän onnelliseksi. Nyt Pasi oli aloittanut koulun kymmenien vuosien tauon jälkeen ja oli kolmen lapsen isäpuoli.

”Sitten kun lapset ovat siinä iässä, että alkavat hengataulkona, hankin jonkun vanhan kamankäyttäjäfrendin puhumaan siitä, mitä ei kannata tehdä”, Pasi sanoi. ”Ja olen mä jo vähän omista kokemuksistani kertonutkin”, Pasi jatkoi. Sanoin palaavani asiaan, juuri tähän kyseiseen asiaan.

”Miten sinä kertoisit lapsille huumeista?” ystäväni kysyi. Hänen kaksi lastaan olivat vielä huudolla ja kiristyksellä hallittavissa, mutta kovin montaa vuotta ei tarvinnut odottaa, että keltaisen lumen syöminen vaihtui kaiken muun kielletyn kokeilemiseksi. Sanoin, että kovin tehokkaaksi keinoksi en kokenut ainakaan omaa huumevalistustani.

Siihen aikaan koulussa kerrottiin pojasta, joka oli happopäissään kuorinut itsensä kuin appelsiinin. Se kertomus pysyi päässä kymmenenvuotiaalla, mutta 13-vuotiaille ei kannattanut enää samaa valetta syöttää.

”Teineinä ne kuitenkin vetää kaikkea mahdollista, kuten varmaan itsekin muistat. Ei tarvitse kuin tarjota oikeana hetkenä”, sanoin rohkaisevasti. ”Tiedän. Ja kaikkea on myös tarjolla enemmän”, kahden lapsen äiti vastasi synkännäköisenä. ”Itse asiassa en tajua, miten kukaan tekee lapsia, jos muistaa murto-osankaan nuoruudestaan”, jatkoin. Muistaakseni vaihdoimme aihetta.

Nyt tiedän, mitä kummilapseni saa, kun ikävuodet kääntyvät toiselle kymmenelle: ihkaelävän Pasin kertomaan omista kokemuksistaan. Ja kun minulla on omia lapsia, Pasi saa pitää luentonsa olohuoneessani kerran kuussa. Myös Pasin kaverit ovat tervetulleita.

Kolumneissa kommentoidaan lasten elämää aikuisen näkökulmasta. Kirjoittaja on tietenkin Suomen ylpein kummitäti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi