Hymyile, sinua kiusataan

- Äiti, milloin kaikki sun kaikki kaverit tulee meille?

- Ketkä kaikki kaverit?

- Nää tässä valokuvassa?

- Ei ne kaikki ole mun kavereita?

- Miksei?

- Eihän sunkaan kaikki tarhakaverit olet sellaisia kavereita, joiden kanssa sä haluat olla tarhapäivän jälkeen.

- No kun en mä tykkää niistä kaikista.

- Enhän mäkään tykkää kaikista näistä ihmisistä, en tietenkään.

Olin hämmentynyt. Miten niin kaikki äidin vuosikurssin valokuvan naiset eivät olleet hänen ystäviään? Äitihän oli aikuinen! Aikuisten elämän piti olla mahtavaa: heillä oli ystäviä, he saivat liikkua muuallakin kuin tarhan aidatulla alueella, syödä mitä heitä huvitti eikä kukaan koko ajan muistuttanut, mikä heille oli parhaaksi.

Kuulin lapsena niin usein lauseen ”kyllä se kohta helpottaa”,että aloin uskoa siihen, että aikuisena elämä muuttuisi ihanaksi ja helpoksi. Olin varma, että jos oikein odottaisin, heräisin jokin aamu aikuisena ja elämäni alkaisi alusta.

Elämäni isoin oivallus, se, että aikuiset ovat vain jättikokoisia lapsia ja ettei kaikki välttämättä muutukaan paremmaksi, liukeni Pikkukakkosen tunnusmusiikin alle. Silti ajatus jätti karvaan jälkimaun. Vähän samanlaisen kuin äidin tekemä maksalaatikko. Sitä syödessä oli parempi ajatella jotakin muuta, huijata itseään, että oli sittenkin lusikoinut suuhunsa makaronilaatikkoa ja lettuja, eikä löysää ja pahanhajuista lierulaatikkoa, jossa syöjää mulkoilivat harmaat vettyneet rusinat.

Usein me jättikokoiset lapset tunnemme myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat kokeneet kanssamme samanlaisia vaikeuksia, kuten esimerkiksi alkoholismin, avioeron, masennuksen, syövän tai keskenmenon. Heitä kohtaan saatamme olla hyvinkin empaattisia ja puolustamme heidän oikeuksiaan verisesti.

Tilastollisesti edellä mainitunlaisia vastoinkäymisiä kokeneita on Suomi täynnä. Niin on myös niitä, joiden ääneen mainitseminen aiheuttaa monelle suomalaiselle oudon vatsanväänteen. Tarkoitan koulukiusattuja.

Suuri osa meistä on ollut koulukiusattuja, mutta jostain syystä se ei herätä meissä kuin omakohtaisia muistoja. Alamme pöpistä siitä, miten ja milloin olemme itse olleet kiusattuja ja millä keinoilla rinnakkaisluokilla kidutettiin ”sitä yhtäkin tyyppiä, joka nyt kyllä jo on tappanut itsensä”. Ja siihen se jää. Emme laita tikkua ristiin koulukiusattujen lasten hyväksi.

Päinvastoin. Esimerkiksi entinen opettaja ja nykyisin koulumaailmaan sijoittuvia kirjoja kirjoittava Aino Kontula on päästetty julkisuuteen asti sanomaan, että kiusatut lapset ovat yksinkertaisesti vain huumorintajuttomia eivätkä tajua sulautua massaan.

Koulu- ja päiväkotikiusaaminen on usein hyvin julmaa ja vaikuttaa lapsen elämään lamauttavasti pitkän aikaa.

Se, että muu luokka eristää yhden oppilaan joukostaan moneksi viikoksi tai että joka viikko joku hakataan koko ala- tai yläasteen ajan tai että koko koulu nauraa Facebookiin luodulle nöyryyttävälle valeprofiilille, kertoo kyllä aivan muusta kuin kiusatun kyvyttömyydestä nauraa itselleen.

Eniten se kertoo siitä, että aikuiset eivät jaksa – tai halua - muistella omaa kouluaikaansa sen vertaa, että tietäisivät jokaiselta luokalta löytyvän vähintään yhden kiusatun. Sen verran voisi tehdä, että omalta lapseltaan kysyisi, ketä luokalla kiusataan ja kuka ei tule toimeen kenen kanssa. Suoraan kysymykseen saa lapsilta usein yllättävän suoran vastauksen.

Voimme toki jatkaa myös entisellä linjalla: antaa kaiken tapahtua sadistisimman lapsen ehdoilla ja keksiä joka toinen vuosi kaiken maailman lässyttäviä kampanjoita, joiden sloganit kuuluvat: ”kaikki leikkii kaikkien kanssa, jookos”.

Tällaisista kampanjoista tulee usein mieleen, että pitäisiköhän nekin ymmärtää vitsinä – vähän niin kuin koko koulukiusaaminen. Jostain syystä ei naurata yhtään.

Kolumneissa kommentoidaan lasten elämää aikuisen näkökulmasta. Kirjoittaja on tietenkin Suomen ylpein kummitäti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi